Päivä 20: Leppävirta - Heinävesi. Ja eläinmaailman ihmeitä.

Jos oli eilinen päivä aika déjà vu meininkiä, niin osittain samalla kaavalla jatkettiin tänäänkin. Leppävirralta lähdettäessä ekat 30 kilsaa olivat kyllä ennestään kokemattomia, mutta maastoltaan aika pitkälti saman oloista mitä eilen Pieksämäeltä eteenpäin, eli melko mäkistä. Yleensä ajopäivien eka puolisko, suunnilleen matkasta riippumatta, sujuu nopeasti. Tällä kertaa maasto teki sen, että matka tuntui etenevän tuskastuttavan hitaasti. Jossain vaiheessa huomasin, että reitin mäkisyys oli myös huomaamatta nostanut miut melko korkealle, lähes kaiken maiseman yläpuolelle.

Tällä kertaa metsätaipaleella ei kohdalle osunut minkäänlaisia kahviloita tahi kioskeja, sen enempää itse- kuin muillakaan palveluilla varustettuja. Niinpä ensimmäinen kunnon tauko tuli kyseeseen vasta lounaan muodossa. Tie Leppävirralta Heinävedelle päin yhtyi surullisen kuuluisaan 23-tiehen parin kilsan päässä menomatkalta tutusta Tulenliekistä. Tulenliekki oli myös ainut paikka mistä sillä kohtaa 20 km säteellä oli mahdollista saada lounasta, joten ei auttanut kuin nauttia pari kilsaa 23-tien ihanuudesta, jotta sain syödäkseni. Ihan yhtä runsaan oloinen ei tällä kertaa ollut Tulenliekin salaattipöytä, mutta kyllä sen ja kaalilaatikon, muikkujen ja perunamuusin kanssa ihan mukavasti lounastauon vietti. Ja koska menomatkan raportissa näytin Tulenliekistä vaan jotain epämääräisiä takapihan pomppulinnoja, niin näytetään nyt tällä kertaa miltä paikka oikeasti ulospäin näyttää.

Lounaan jälkeen samainen parin kilsan 23-ihanuus oli vielä uudestaan edessä, jotta pääsin sille tielle joka jatkui kohti Heinävettä. Siinä poljeskellessani makustelin tuota paikannimeä ja mietin millä nimellä paikallisia asukkaita kutsutaan. Tylsästi niitä ehkä sanottais heinävesiläisiksi. Hauskempia taas ois heinävetiset tai heinäveteläiset, sellasta kosteen notkeeta väkeä. Joku ehkä osaa kertoo mikä on oikee muoto. Vetistä tai vetelää, niin sää joka tapauksessa oli aurinkoista ja kuivaa. Ja aurinkoisuutta tietysti lisäsi tienviitoissa esiintymisensä aloittanut tuttu kaupunki.

Etapin seuraava pätkä olikin sitten täysin menomatkalta tuttua metsäpätkää, joten siitä ei paljon jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Koska maisemat, eli metsät ja pellot, oli kaikki jo kertaalleen nähty, niin keskityin tekemään hieman pikkutarkempia havaintoja tien varrelta. Sain muun muassa todistaa julmaa kamppailua elämästä ja kuolemasta. Tai no, taistelu siitä oli kai jo käyty ja suurempi vääntö oli nyt siitä, että voittajajoukkue osaisi päättää mihin suuntaan saalista lähdettäisiin yhteistuumin siirtämään.

Lisäksi törmäsin myös siihen tuttuun tyyppiin, joka on aina maantiellä poikittain.

Kyseessä on kauniisti ilmaistuna Decticus verrucivorus eli tuttavallisemmin niittyhepokatti. Luonnon monimuotoisuus oli oikeastaan päivän teemana. Pikaisesti listattuna näin päivän aikana ainakin sitruunaperhosen, kaaliperhosen, jonkun monista hopeatäpläperhosista, sudenkorennon ja supikoiran. Viimeksi mainittu jolkotteli kaikessa rauhassa editseni muutaman metrin päästä. Kaikki nämä siis varmoja tunnistuksia ja vieläpä eläviä sellaisia. Lisäksi kuulin arviolta noin miljoonan heinäsirkan sirityksen, jatkuvasti, tauotta, koko päivän.

Tämän yön majapaikkakaan ei ehkä enää uutta esittelyä kaipaa. Olen siis jälleen Majatalo Kotipurossa. Reissuni eka ja viimeinen yö tulee siis vietettyä samassa paikassa. Hienosti ympyrä sulkeutuu jo tässä vaiheessa. Laitetaan kuitenkin kuva tämän kertaisesta huoneestani.

Olin ajatellut käyväni nauttimassa iltaruuan noin kilometrin päässä sijaitsevassa Kermankeitaassa, mutta paikka mokomapa olikin kiinni. Juuri sopivasti tänään. Ja tämä asia selvisi vasta kun kävin oven takana pyrkimässsä sisään. Näin ollen 70 kilsan pituiseksi kaavailemani päivä sai mukavasti lisäpituutta 12 kilsan iltalenkistä, jonka jouduin tekemään Heinäveden keskustaan ruuan perässä. Uskaltauduin yrittämään samaa paikkaa kuin viime kerrallakin, eli Ravintola Kyläpääskyä, vaikka kana siellä ei silloin hääviä ollutkaan. Kokeilin nyt pizzaa ja eipä sekään keskinkertaista kummempaa ollut. Jäätelöannos jälkkäriksi korvasi kuitenkin hukattuja makunautintoja vähän. Ja kuin tämän luontopäiväni kruunuksi, kohtasin majapaikkaan palatessani vielä tällaisenkin veijarin.

Ehkä päivän kilometrien hidas eteneminen ei johtunutkaan maastosta vaan siitä, että piti koko ajan tuijottaa tienpiennarta josko siellä jotain jännää näkyisi. Noh, niin tai näin, reissun toiseksi viimeinen päivä on nyt paketissa ja huomenna tätä vastaavaa sepostusta kirjoitellaankin sitten omalta kotisohvalta. Johan tässä vähän alkaa sellainen olo ollakin, että eiköhän tässä nyt ole sotkettu mäkiä ja tasamaita ihan riittämiin.

En nyt keksi mitään päivään sopivaa musiikkia tähän loppuun, joten todetaan vaan (kiitos Kermankeitaan) päivän kokonaiskilometrien olevan 83.