Fillarnisti: heinäkuuta 2013

31. heinäkuuta 2013

Tour de Pohjanmaa - Päivä 10: Kotiutuspäivä

Matkaa tehdään kuin viimeistä päivää! Nimittäin reissun viimestä päivää. Noni, typerää sanaleikittelyä. Mennäänpä asiaan.

Reissun viimeinen yö sujui makoisasti uutta matkalakanaa testaten. Kyllä sen alla tai sisällä tai miten nyt pitäiskään sanoa, nukutti oikeen hyvin. Nyt oon siis varustautunu siihen, että jatkossa voin ottaa majotuksia hyvin myös jostain leirintämökeistä tai retkeilymajoista ilman, että täytyy paikan päällä lakanoita vuokraamaan. Ja luultavasti on myös miellyttävämpää.

Heräilin aamulla sillä välillä kun Kerttu oli jolkotuttamassa koiraa ulkosalla. Ehdin vielä kiitellä Talon emäntää hyvästä ja kodikkaasta majotuksesta, ennen kun hänen oli riennettävä taas leikkelemään elukoita. Jäin pakkailemaan kamojani ja ottamaan aamupalaa Toivon valvovan katseen alla. Aamupalan kruunuksi muodostui (hyvän kasvispiirakan ohella) jo illalla ekan kerran maisteltu suklaakakku, jossa jo ulkonäönkin perusteella oli niin paljon kaloreita ettei se voinut olla pahaa. Eikä ollut.

Tuhdisti tankanneena jätin Toivon vahtimaan kämppää ja suuntasin jo enne yhdeksää kohti keskustaa. Sääennusteet lupaili taas niin epäselviä asioita jo puolenpäivän aikaan, että halusin varmistaa mahdollisuudet kierrellä kaupungilla ennen epäselvien asioiden todennäköistä toteutumista. Heti alkuun vein laukut jo bussiasemalle säilöön, jotta sain liikuskella vähän kevennettynä ristiin rastiin katuja. Sää pysyi poutaisena aamupäivän ajan ja sain lopultakin tallennettua Oulun näkymiä. Ehdin jo eilen kehua kaupungin pyörätiet ja ne olivat tänäänkin hyviä. Maisematkin oli keskustaan vievän reitin varrella sellaset, että kyllä niissä polkis vaikka päivittäin.






Tietysti reitin varrelle osui myös se päivän tärkein, reissuni viimeinen, ja ainakin oman alueensa suurin ja uljain. Oulujoki.


Kevennettyäni kuormaa suuntasin kaupungin rantamille ja torille. Kameraan tarttui ainakin omintakeinen possujuna tahi jono, sekä tietysti Toripolliisi. Ja olipa muuten mukava nähdä pitkästä aikaa kaupunki, jossa kauppahalli on ihan kauppahallin näkönen.







Torilla meno oli vielä melkosen rauhallista samoin kuin keskustammassa Rotuaarilla.



Koska tiesin, että bussi (jos siis oli ottava miut kyytiin) ei kovin pitkiä pysähdyksiä matkalla tekisi, niin kävin vielä lounaalla ennen lopullista asemalle siirtymistä. Lounaspaikaksi valikoitui Viikinkiravintola Harald, joka on toiminut miulle ravitsijana monessa muussakin kaupungissa. Niinpä sinne oli suunnattava nytkin. Eikä valinta osottautunu huonoksi tälläkään kertaa. Lounaslistalta löytynyt kampela oli todella hyvää lisukkeineen. Erittäin hyvän ruuan lisäksi tykkään myös Haraldien koko konseptista ja tunnelmasta. Tällä kertaa haluun antaa erityismaininnan tarjoilijalle, joka annoksen tuodessaan toivotti perinteisen fraasin sijaan 'hyviä makuja'. Rehellisenä, joskin täysin omana, mielipiteenä voin sanoa Haraldin olevan niitä harvoja ketjuravintoloita, joita oikeasti suosittelen kaikille lämpimästi. Käykää ja nauttikaa. Ruuasta en ottanu kuvaa, jottei kateelliset lopettais blogin seuraamista. (oikeesti oli niin nälkä, että aloin samantien syömään ja ei alotetusta annoksesta viitti kuvaa ottaa)



Säidenhaltia oli lounastuksen aikana keksiny taas vaihteeksi tuoda sadetta kaupungin ylle ja ulkona odotti litimärät kadut, kun päätin viikinkiretkeni. Vaikka bussin lähtöön oli vielä pari tuntia aikaa, niin totesin asemalla odottelun fiksummaksi kuin joutua sadekuurojen yllättämäksi kaupungilla päämäärättömästi harhaillessa. Kävin aseman rahtipuolella tekemässä tunnustelevia kyselyjä sen suhteen, että voisko pyörä ehkä mahtua kyytiin. Vastaus oli positiivisen suuntanen, joten saatoin hyvillä mielin istahtaa aseman viihtyisyyteen odottelemaan auton lähtöä.


Kohtalaisesta rahtimäärästä ja toisesta polkupyörästä huolimatta onnistuin sovittamaan oman kulkupelini auton tavaratilaan, ja näin matka kohti kotia pääsi alkamaan. Matkan ekat kaksi ja puoli tuntia menivät ihan huomaamatta, kun vastailin pitkät pätkät tänne blogiin tulleisiin kommentteihin. Ja sen jälkeen käytin aikani hyödyksi kirjottelemalla suurimman osan tästä siun nyt lukemasta tekstistä. En oikeastaan edes tiedä missä kaikkialla bussi kierteli. Vaalan ja Paltamon nimet muistan nähneeni joidenki rakennusten seinissä. Ja maisemat oli jälkimmäisen kohdalla hetkittäin hienot. Kajaanissa pysähdyttiin sen verran, että ehdin hakee päivittäisen jäätelön.


Sanottakoon nyt tähän väliin, että kyseessähän ei ole Valion jäätelö vaan Nestlen, joka käyttää Pingviini-tuotemerkkiä. Oon jo ehtiny saada satikutia reissun aikana, kun menin Valion jäätelöstä puhumaan. Mutta ainakin tuokin törpöllinen on sentään tehty Suomen Turengissa.

Ja juuri tulleen tiedon mukaan kotimajoitusemäntäni on tänään saanut käsiteltäväkseen mm. pilaantuneen päättömän mäyrän. En voi kuvitella hienompaa työtä. Tämä näin välihuomautuksena.

Loppu bussimatkasta sujui kirjaa lueskellen ja eväitä syöden. Auto kurvaili erinäisten maakuntataajamien kautta. Vähitellen alkoi silmissä vilistä sellasia nimiä kuin Valtimo, Nurmes, Lieksa, ja sillon alko olla jo aika vahva kotiinpaluun tunnelma. Joensuuhun bussi laskeutui puoli kymmenen aikaan. Saatuani kamat pyörän selkään lähdin taivaltamaan reissun viimeset kilometrit. Ja vieläpä rohkeesti ilman karttaa, vain hatariin muistikuviin luottaen.

Ja tässä sitä nyt ollaan omalla kotisohvalla. Rahallisesti köyhempänä mutta henkisesti ja kokemuksellisesti taas paljon viikon takaista rikkaampana. Oon huono kirjottelemaan mitään syvällisiä tunteita kuvailevaa liibalaabaa, joten totean vaan, että olipahan jälleen kokonaisuudessaan todella mahtava reissu. Hienoja reittejä, mieleenjääviä paikkoja ja hyviä tyyppejä. Jonkinlaista koontia kokemuksista ja tunnelmista on tiedossa jahka nyt vähän asetun aloilleni tässä.

Tähän loppuun kuitenkin vielä yksi kuva, olkaa hyvä. Pielisjoki. Kiitos ja kumarrus.


 Päivän kilometrit: 15
Joet: Pielisjoki

30. heinäkuuta 2013

Tour de Pohjanmaa - Päivä 9: Oikuttelevan luontoäidin armoilla

Suurena suunnitelmana oli, että eilisen kurjan kelin jälkeen tänään ois voinu aamusella vähän kierrellä ja katsella Marjaniemen maisemia enemmänkin. Luonto kuitenkin oli päättäny toisin. Kaikkien ennusteiden vastasesti eilen alkanu sade tuntui vaan jatkuvan. Tai voihan olla, että yöllä ihan kiusallaankin oli poutasta, mistä sitä tietää. Joka tapauksessa aamulla pieniä sadekuuroja tuli vähän väliä. Päätin kuitenkin uhmata vaihtelevaa säätä ja kävin edes muutaman kuvan räpsimässä ulkona. Hivenen harmaatahan siellä oli. Ja tuulista.




Tuulesta ja kevyestä sateesta huolimatta oli tehtävä se mitä olin meinannutkin eli käydä niin sanotusti maailman laidalla.


Ja Luotsihotelli oli ulkoapäin tämän näkönen. Hienot maisemat ravintolasta (tummempi osa) merelle päin. Vaaleammassa osassa oli hotellihuoneet, joista osa oli jotain ateljee-tyyppisiä ja isot ikkunat merelle. Oman huoneeni ikkunahan oli suoraan hotellin sisäänkäyntiä kohti.


Aamiaisen jälkeen alotin arvonnan sen suhteen, että millon kannattais lähtee polkemaan kohti lauttarantaa. Ensin aattelin, että söisin lounaankin hotellilla ja lähtisin vasta sitten, mutta unohdin sen vaihtoehdon kun selvisi, että lounas alkaisi vasta klo 12. Seuraavana ajatuksena oli sitten löytää sääennusteiden ja sadetutkien perusteella sellanen rako, jossa sade vähän hellittäisi. Ja kuinka ollakaan, vähän ennen kymmentä ennusmerkit näyttivät sateen loppumista joskus puolenpäivän aikoihin. Päätin siis suosiolla kärsiä sillä hetkellä vallinnutta sumun ja tihkusateen välimuotoa, ja lähteä polkemaan lautalle päin. Toiveissa siis kelin kirkastuminen matkan aikana ja leppoisa poutasää kun Oulunsaloon pääsisin. Yhtenä tavoitteena oli myös ehtiä klo 12 tai 12:30 lautalle. Muussa tapauksessa oottelisin puolitoista tuntia rannassa lautan tauon päättymistä. Harmaata kohti siis kävi tieni.


Ja kuinkas sitten kävikään. Muutaman kilsan ajettuani sain huomata ettei sade suinkaan ollut heikkenemään päin. Sen sijaan vallinnut tihku muuttui tasasen kevyeksi kesäsateeksi, jota myös jatkui koko matkan lauttarantaan asti. Eli noin 30 km sain nauttia iloisesta ropinasta kypärään. Positiivistahan tietysti oli se, että tällä kertaa niitä ötököitä ei ilmassa lennellyt. Ja tein muitakin positiivisia havaintoja. Tympeä metsätaival tuntui tänään paljon joutuisammalta. Ilmeisesti kun tiesi mitä edessä oli, niin pääkoppa suhtautui asiaan eri tavalla. Positiivista oli myös ajoitus eli ehdin rantaan juuri sopivasti noin varttia ennen lautan lähtöä. Kelistä huolimatta nautiskelin odotellessa jäätelön lauttarannan, noh, sanotaan nyt vaikka merihenkisessä kahvilassa.


Kelin ansiosta miulla jäi Marjaniemen paremman kiertelyn lisäksi käymättä myös keskustassa olleessa jonin sortin talonpoikaismuseossa. Näistä kaikista tekijöistä johtuen tämän päivän aikana ei juurikaan tämän enempää tullut kameraa kaivettua esiin. Sen sijaan tähän väliin voin kertoa taas yhdestä hengenheimolaiskohtaamisesta. Suunnilleen samoihin aikoihin minun kanssa Marjaniemestä lähti kaksi kaverusta polkemaan kohti lauttarantaa. Näin heidät ekan kerran kun heti alkumatkasta pysähdyin lisäilemään sadekamppeita ja he pyyhälsivät ohi. Vähän keskustan jälkeennoli puolestaan miun vuoro ohittaa kun he pitivät pientä paussia tienposkessa. Lauttarantaannhe tulivat pian minun jälkeen ja siinä lauttaa ootellessa, ja lauttamatkan aikana, tuli rupateltua niitä näitä pyöräilyyn liittyen. Kaverukset olivat Oulusta ja lähteneet vaan yhden yön reissulle Hailuotoon. Otolliset päivät olivat osanneet valita. Vastarannalle päästyämme miekkoset jatkoivat miun edellä matkaansa ja mie jäin pienemmillä vaihteilla sitkuttamaan jäseniini lauttamatkan aikana osittain kadonnutta lämpöä.

Etapin lautan jälkeisestä osuudesta ei kummempaa kerrottavaa ole. Sade alkoi sentään vihdoinkin hiukan laantua mitä lähemmäs Oulua tulin. Erityismaininnan voisi kyllä antaa Oulun alueen pyöräteille. Ne on hyviä, niitä on riittävästi ja opasteita on niin runsaasti, että tollompikin löytää perille, mihin onkaan menossa. Niinpä miekin huristelin itseni varsin onnistuneesti ja ilman ylimääräsiä mutkia Oulun torin nurkalle. Tässä vaiheessa sade oli jo laantunut niin paljon, että olin hankkiutunut eroon sadekamppeista.

Koska päivän yksikin lämmin ruoka oli vielä syömättä, niin ekaksi tehtäväksi otin sopivan ruokapaikan etsimisen. Hirmu pitkälle sen takia ei tarvinnut lähteä, sillä toisella puolella risteystä, johon olin vauhtini stopannut, oli ainakin ulospäin kelvolliselta vaikittanut Toripolliisi-ravintola. Sinne siis apetta etsimään. Listalta löytyi vuohenjuustolla ryyditettyä possunleikettä, jolla päivän rasitukset tuli ainaki osittain kuitattua. Yritin myös kovasti saada jälkiruokaa ja sepä osottautukin sitten jo ongelmallisemmaksi. Tilasin ensin suklaakakkua, josta tarjoilija hetken päästä tuli kertomaan sen olevan loppu. Seuraavaksi kokeilin jotain juusto ynnä marja juttua, joka sekin hyvin pian todettiin loppuneeksi. Tässä vaiheessa listalla oli enää jäljellä jotain perus jäätelöjuttuja, joten päätin hylätä jälkiruoka-ajatukset ja maksaa itseni ulos.

Siinä ruokailun lomassa sade oli yllättäen taas hiukan kiihtynyt, joten valitettavasti Oulustakaan ei vielä tässä vaiheessa kuvia ole. Paitsi yksi. Tällasia joukkokokoontumisia on aina ilo katsella.


Ennen kuin singahdin keskustasta kohti reissun viimeistä majapaikkaa, niin poikkesin vielä Partioaitassa, kun sellanen kaupungista löytyi. Mukaan tarttui matkalakana. Sillä nimellä sitä kai suomeksi kutsutaan. Eli aika sama juttu kuin makuupussin suojalakana. Siitä on siis reissuissa apua, jos majoittuu paikassa, jossa olisi suotavaa olla mukana omat liinavaatteet, mutta jonne ei jaksa mitään kunnon lakanoita ja pussilakanoita raahata. Joten tsuih vaan pussiin nukkumaan. Pitää koekäyttää mahdollisimman pian.

Reissun viimeinen varsinainen matkapäivä alkaa siis olla hiljalleen paketissa. Tämän päivän majotuksesta huolehtii kaverini Kerttu, joka jostain mielenoikusta on täksi kesäksi päätynyt Helsingistä Ouluun kesätöihin leikkelemään kuolleita eläimiä. Reissun viimeinen yö menee siis rivitalossa ihan aidossa kotimajoituksessa. Ja oikein hyvin järjestetyssä sellasessa. Löytyy ihan oma huone ja teetä ja lonkeroakin on jo tarjottu. Illan ohjelmaan saattaa kuulemma kuulua käynti läheisellä grillillä. Odotan jännittävää seikkailua lähiössä. Niin ja kaikkien kuolleista eläimistä kertovien juttujen vastapainona täällä on seurana myös yksi elävä eläin, Toivo.


Tässä tämä homma nyt hiljalleen alkaa olla taputeltu. Huomenna ois tarkotus säiden salliessa vähän pyöriä kameran kanssa kaupungilla ja säistä riippumatta löytää bussikyyti takaisin Joensuuhun. Osittain ollaan siis päätepisteessä ja osittain vielä matkalla. Jatkoa siis seuraa vielä tämänkin jälkeen.

Päivän kilometrit: 62

29. heinäkuuta 2013

Tour de Pohjanmaa - Päivä 8: Marjaniemi: 17, koillinen 2, melkein pilvistä, 13

Palataan heti alkuun vielä hetkeksi Liminganlahden tunnelmiin. Illalla ilmassa leijunut sateen uhka haihtui kuin haihtuikin taivaan tuuliin ja pääsin käymään ruokintareissulla keskustassa. Oikeastaan ainut vaihtoehto oli Hannu Krankka, jossa tuotiin eteen perusmaukas kanapizza ja tietysti jäätelöannos. Ne nautiskeltuani polkaisin takasin luontokeskukseen. Virtaa oli syömäreissun jälkeen vielä sen verran jäljellä, että kävin kävelyllä alueen lintutornilla todistamassa auringonlaskua Liminganlahdella.


Sitten tähän päivään. Miulla oli aluksi pienenä ajatuksena käydä katselemassa luontokeskuksen näyttely ennen liikkeelle lähtöä. Tulin kuitenkin vilkasseeksi päivän sääennustetta, joka uhkaili jälleen sateella. Tällä kertaa illemmalla ja Hailuodossa, jonne päivän etapin oli tarkotus miut johdatella. Päätin siis jättää näyttelyn välistä ja lähdin aamiaisen jälkeen suoraan liikkeelle. Ehdin sentään keskuksesta itsestään nappaamaan pikasesti kuvan.


Olin katsonut, että mitään kovin huikeita jokia ei tän päivän ohjelmaan ollu kuulumassa. Bongasin sentään kuitenki yhden uoman mikä sentään kai voidaan joeksi laskea. Kartan mukaan kyseessä oli Temmesjoki.


Reitti kuljeskeli pyöräteitä pitkin Limingasta kohti Kempelettä, jossa olin aatellut pitää jonkin sortin aikaistetun lounastauon. Matka taittu kuitenki taas niin joutusasti, että hylkäsin tämän suunnitelman. Pysähdyin kuitenkin hetkeksi kauppakeskus Zeppelinin kohdalla ja kiersin pikasesti katsomassa mitä se piti sisällään. Mitään erityisempää ei löytynyt. Ja koko kompleksi oli niin ruman olonenkin,etten viittiny edes ikuistaa sitä muistikortille. Verkkokalvo sai riittää.

Ennen kun lähdin ilmalaivan luota jatkamaan matkaa tuli mieleen, etten ollut muistanut tarkistaa Hailuodon lautan aikatauluja. Niinpä korjasin tämän puutteen vaan huomatakseni, että siinä vaiheessa kun tasasella vauhdilla oisin lauttarannassa, niin niiden kuljettajien lounastauko alkaisi samalla hetkellä. Näin ollen miulle siunaantu yhtäkkiä kaks tuntia joutoaikaa Kempeleen ja lauttarannan välillä kulutettavaksi. Olin katsellut Kempeleen lisäksi mahdollisia lounaspaikkoja myös Oulunsalosta, joten niinpä päätin jatkaa sinne asti ja tutkailla tilannetta. Koukkasin varsinaiselta reitiltäni vajaa pari kilsaa sivuun ja kiertelin Oulunsalon keskustassa avoimin mielin ja silmin. Jälkimmäisiin osuikin Kauppakeskus Kapteeni, jonka seinässä komeili Kahvila-ravintola Pilvilinnan mainos. Niinpä iskin pyörän parkkiin ja suuntasin kohti Pilvilinnan lounasta, joka tänään oli joko jauhelihapihvejä tai silakkapihvejä. Koska jauhelihapihvejä on usein eri paikoissa lounaalla ja ne on lähes aina hyviä, niin päädyin tällä kertaa ottamaan silakkapihvejä. Kala kun on terveellistä. Ja hyvää myös.
Pieni keskustassa kiertely yhdessä lounaan kanssa sai aikaa kulumaan sen verran, että miulla oli niiden jälkeen reilu tunti aikaa ehtiä puoli kahdeksi lauttarantaan, jonne erinäisten viittojen mukaan oli matkaa 14 km. Ajoitus oli siis varsin onnistunut ja sai kruisailla lepposaa tahtia lautalle. Rannassa tulijoita oli ensimmäisenä tervehtimässä Suuret Valkoiset Pyörittäjät.


Haluatteko muuten kuulla taas yhden positiivisen puolen pyörämatkailusta? Tietenkin haluatte ja miehän kerron. Lauttajonossa voitte vapaasti rullailla loputtoman pitkän autojonon ohi suoraan puomille odottelemaan kyytiin pääsyä. Itseäni ainakin ärsyttäis edes vähän istua kuumassa autossa jonottamassa samalla, kun joku toinen vaan lipuu kaikessa rauhassa jonon sivuitse oottelemaan. Mietin pitäiskö vilkutella autoilijoille, mutta en viittiny olla niin ilkee.



Kyytiin päästyään voi sitten vaikka katsella loittonevaa rantaa ja kuvitella itsensä suureksi merenkävijäksi.


Lauttamatka kesti puolisen tuntia ja vastarannalta matkaa jatkettuani kasvoille iski yhdenlainen karu totuus Hailuodosta pyörämatkailukohteena. Ensinnäkin seuraavat parikymmentä kilsaa olivat pelkkää silkkaa metsää varustettuna ehkä noin kourallisella taloja. Ankeita deja vu kuvia alkoi vyöryä mieleen. Metsätaipaleen kruunasi asia, josta ei kyllä missään Hailuodon mainoksissa oltu kerrottu mitään. Ilmassa oli raivostuttavan runsaslukuisesti kaiken maailman pieniä mustia itikoita, joita tuli vähän väliä ihan parvina eteen. Kypärään kävi välillä tasanen ropina ja lisäksi itikoita tarttui paitaan sekä aurinkorasvan verhoamiin jäseniin. Jos olen jo jossain aikasemmassa vaiheessa kertonut jostain mukamas reissun tympeimmästä osuudesta, niin unohtakaa ne. Toi 20 km on uusi voittaja. Eikä sitä tunnin tahkomista edes palkinnut mikään idyllinen kyläkeskusnäkymä, niin kun olin jotenkin vähän aatellut. Hailuodon keskusta on melko ankeen olonen kokonaisuus. Myös kanssapyöräilijät vaikutti aika tympeiltä. Stoppasin jäätelölle paikallisen K-kaupan kohdalle ja pihalla oli jsuomalainen pyörämatkailijapariskunta. He eivät kuitenkaan tuntuneet millään tavalla kiinnittävän huomiota paikalle tulleeseen kollegaan, vaan keskittyivät vaan kartan tuijotteluun. En siis viitsinyt edes kokeilla oisko heihin saanu jonkinlaista yhteyttä.

Jäätelötauon jälkeen oli onneksi jäljellä enää loppurutistus saaren perukoille Marjaniemeen. Ja oli kullä luojan lykky ettei matkaa ollut enää järin paljon. Etapin viimeiset kuusi kilsaa voi aika hyvin tiivistää kahteen kuvaan.

Tuolta tulin...


...ja tuonne menin.


Lopulta eteen aukeni meri ja tajusin, että tästä pitemmälle tympeää tahkomista ei enää voi jatkua. Majapaikkanani toimiva Luotsihotellikin oli helppo löytää, koska se oli oikeastaan eka rakennus, joka rannassa kohdalle tuli. Hotellin standard-huoneet on varsin kompaktin kokosia, mutta kyllä tässä nyt yksi ihminen toimeen tulee. On tää kuitenkin just ja just normi laivanhyttiä isompi.


Vaikka Hailuoto ei nyt tähän asti ole tosiaankaan miltään pyörämatkailijan paratiisilta vaikuttanu, niin hotellista on sentään yks positiivinen asia siltä saralta mainittava. Sain laittaa pyöräni samassa rakennuksessa toimivan luontokeskuksen tiloihin lukkojen taakse yöksi. Käytännössä pyöräni on siis yön ajan osa metsähallituksen interaktiivista meriluontonäyttelyä.

Tämän päivän raportti jaa nyt harmillisesti hiukan keskeneräiseksi. Asetuttuani taloksi miulla oli tarkotus lähteä kiertelemään alueella kameran kera. Valitettavasti sääennusteet pitivät kutinsa ja taivas alkoi pian perille päästyäni muovautua hieman vähemmän suosiolliseen suuntaan.


Oleellisimman asian ehdin kuitenkin hoitaa. Valmiina?

*rumpujen pärinää*

Siinä se on! FD13P Weather Sensor!


Tämän lähemmäs merisään lähteitä ihminen tuskin voi enää päästä. Ugh!

Päivän kilometrit: 76
Joet: Temmesjoki
Rannikkosääasemat: Marjaniemi

28. heinäkuuta 2013

Tour de Pohjanmaa - Päivä 7: Haukka saarroksissa

Alotetaanpa pienellä kysymyksellä. Tiiättekö mikä on näillä reissuilla kaikkein vaikeinta? Annan teille hetken aikaa miettiä mielestänne oikeeta vastausta. Kirjottelen sillä aikaa tähän tällasta tyhjänpäivästä täytetekstiä, jotta oikeesti ehditte vähän miettiä asiaa ennen kun kerron vastauksen. Joko on mietitty? Saa myös arvata. Vastaus tulee tässä: vaikeinta pyöräreissuilla on blogikirjotusten otsikoiden keksiminen. Iltasella ei aina oikein enää ajatus tahdo juosta hirmu lennokkaasti, joten otsikot on mitä on. Yleensä seuraavana päivänä jo aika alkukilometreillä tulee mieleen parempia otsikoita kuin se minkä edellisen päivän kirjotukseen on laittanu. Esimerkiksi eilinen otsikko "Vauhti päällä hellesäällä", niin onhan se nyt aika hellesäällä keksityn kuulonenkin. Paljon raflaavampi ja yhtä hyvin päivän tapahtumiin liittyvä ois ollu vaikkapa "Kalanpäitä ja kuntopyöriä". Mutta minkäs teet, se on mikä on. Tämä nyt tällasena alkujurputuksena tähän. Ja sitten itse asiaan.

Kuten eilen kerroin, niin tästäkin päivästä oli tulossa enemmän tai vähemmän siirtymätaipaleen olonen etappi. Matkaa oli tosin tiedossa eilistä vähemmän, joten yritin olla pitämättä mitään turhaa hoppua ja välttämään sellasta turhaa ylivauhtista ajoa. Ja aika hyvin siinä onnistuinkin.

Päästyäni Raahesta ja sen kyljessä kyhjöttävästä Pattijoesta eroon reitti kulki käytännössä koko matkan valtatien reunaa. Nähtävyyksien määrästä kertoo se, että kameran kaivoin esiin ekan kerran vasta etapin puolimatkassa (n. 25 km ajon jälkeen), kun jarrut kirskuen pysähdyin katselemaan Siikajoen lepposaa lipumista. Sillan toisella puolella ois jopa ollu pientä koskimuodostelmaa, mutta pyörätiehen nähden se mokoma oli sijotettu väärälle puolelle.


Heti pian joen ylityksen jälkeen oli vuorossa päivän ainut kunnollinen taukopaikka. Neste Revonlahti sijaitsee lähes metrilleen Raahen ja Limingan puolivälissä, missä se tarjoaa maittavaa lounasta päivittäin. Tai ainakin se tänään oli maittavaa. Uunilohta ja pottumuusia. Sen päälle piti tietenkin ottaa jälkiruokajäätelö, joka tällä kertaa oli ihan vaan Valion perustuutti, joku suklaasydän juttu. Eli kun sitä oli noin viidenneksen syöny niin suuhun tuli sellanen puolikkaan pingispallon kokonen suklaakokkare ja loppujäätelö oli pelkkää tavallista vaniljaa. Sellanen köyhän miehen Kingis tuuttimuodossa. Mutta sitä oli kyllä mukava syödä huoltoaseman keinussa. Muutenkin tällaset paikat tekee piristävän poikkeuksen itseään toistavien ABC-asemien keskellä. Keinun (jonka käyttäjät on ilmeisesti liian heikkoja kantamaan omia roskiaan) lisäksi aseman piha-alueelta löyty kaikkea muutakin jännää. Sen edustalla oli myös parkissa erittäin pätevän olosiakin kulkupelejä.








Lounastauon jälkeen matka jatkui jälleen valtatien reunaa. Vuorossa ollut osuus tiestä tosin alkoi jo olla parhaat päivänsä nähnyt ja ylipäätään jonkun aivottoman aikoinaan suunnittelema. Ne sellaset heräteviivarouhinnat tien reunassa on varmaan ihan hyvä turvallisuusjuttu, mutta siinä vaiheessa kun ne vedetään keskelle puolen metrin levyistä piennarta, niin pyöräilijä ei oikein enää jaksa niitä arvostaa. Aivottoman suunnittelu alkaa niin sanotusti ottaa aivoon. Tällä kertaa en ottanu aiheeseen liittyvää kuvaa, mutta jossain arkistoissa miulla sellanen on vastaavanlaisesta tiestä. Voin etsiä kuvan kun joskus kotiudun.

Tie onneksi parani sitä mukaa mitä löhemmäs Liminkaa pääsin, mutta välillä piti silti pysähtyä tien poskeen lepuuttamaan hermoja. Samoilla paikoilla oli joku muukin nähtävästi ollut itseään tauottamassa.


Loppuvaiheessa pöivän etappia päätin poiketa pois valtatien reunasta ja oikaista vähän yhden pikkutien kautta. Tie oli sentään päällystetty, muuten en sinne ois lähtenykään, mutta päällysteen kunto oli aika monta routatalvea ja paikkausta paikkauksen päälle tehnyttä työmiestä nähny. Melkosta puikkelehtimista oli välillä kun koitti pahimpia monttuja väistellä. Reittivalinnan kliimaksina oli sen puolivälissä eteen tullut tietyöalue, joka oli sellasta ilosen karkeeta sepeliä. Se on aina piristävää kun luokattoman huono tie muuttuu vielä huonommaksi. Noh, sieltä selvittiin kuitenkin läpi ja kohti Liminganlahden luontokeskusta vievälle tielle. Viimeset sadat metrit keskuksen pihalle sujuivat joutsenten(?) johdattamana. Luontokeskus saa siis kunnian toimia tämän etapin päätepisteenä ja matkaajan majottajana. Täällä on muutama majotushuone, jotka on hyvin yksinkertasia, mutta ihan riittäviä, valoisia, ja voi täällä jopa kavuta parvelle nukkumaan, jos tykkää korkeemmasta ilmanalasta.




Saa nähdä muutunko auringon laskiessa täällä kosteikon reunalla linnuksi.


Huoneen saatuani, suihkussa käytyäni ja keskuksen kahviosta kisaeväät hankittuani olinkin valmis päivän varsinaiseen päätapahtumaan.


Kisan nyt päätyttyä (hyvä Kimi!) päivä ei kuitenkaan ole vielä täysin paketissa. Formuloiden jälkeen oli tarkoitus pyöräillä Limingan keskustaan syömään, mutta alueen ilmastoon alkoi tulla pieniä häiriötekijöitä.


Tätä joutavaa jorinaa tässä kirjotellessani oon samalla seuraillu tilanteen kehittymistä ulkona ja ennusteissa. Tällä hetkellä näyttäis olevan kirkastumaan päin, mutta saa nähdä miten käy. Saanko ruokaa vai käynkö sadekuurojen välissä järsimässä jotain järviruokoa talon nurkalta. Elämme jännittäviä aikoja!

Lisäys illemmalla:
Ukkos- ja sadeuhan haihduttua ilmaan pääsin kuin pääsinkin ravitsemaan itseni. Hannu Krankka Limingan keskustassa väsäili miulle pizzan ja jäätelöannoksen, joiden voimin jaksoin polkea takaisin luontokeskukseen kiskomaan kuviteltuja hirsiä.

Päivän kilometrit: 67 (iltaruoka-ajoineen)
Joet: Siikajoki