Päivä 21: Heinävesi - Joensuu. Kotiinpaluu.

Parina viime päivänä oli jo ollut havaittavissa pientä reissuväsymystä, joka tosin enemmän on ollut henkistä kuin fyysistä. Sikäli oli ihan mukava fiilis herätä sen vihoviimeisen matkapäivän aamuun. Kotipuron päätalossa odotti ruhtinaallinen aamiainen, joka näytti vielä aiempaakin ruhtinaallisemmalta, koska kaikki oli katettu vain ja ainoastaan minua varten. Yksi keitetty kananmunakin oli ihan valmiiksi munakupissa. Sain nauttia aamiaisen omassa rauhassani, koska ketään muita ei majoittumassa ollut.

Ja jos oli kaksi edellistä päivää ollut reitiltään osittain tuttua, niin nyt se oli sitä aivan joka metriltä. Ainut yllätys oli heti alkumatkasta Liperiin päin lähdettäessä olleet mäet. Ehkä olin jo unohtanut ne kolmen viikon aikana, mutta vähän oli sellainen "ei taas tätä" -fiilis kun lähdin päivän kilometrejä kahmimaan kasaan. Aivan samanlaisiin korkeuksiin ei nyt päästy kuin mitä oli Leppävirralla, mutta välillä näki ainakin jonkin verran etäälle seuraavan kukkulan huipulle.

Pidin ekan evästauon Vihtarin kaupalla, jossa menomatkallakin pysähdyin jäätelölle. Nyt tosin aattelin, että näin reissun lopussa pitää ehkä jo alkaa vähän keventämään, ja niinpä otinkin jäätelön sijaan jogurtin ja omenan. Kaupan täti vielä ystävällisesti pesi omenan miulle. Hyvää palvelua. Kaupalla mikään ei ollut aiemmasta muuttunut. Vihtorikin seisoi edelleen oven pielessä. Viime kerralla en vaan ollut ilmeisesti tarpeeksi tarkkaan tutustunut kaupan ympäristöön, koska onnistuin tällä kertaa uutena tuttavuutena bongaamaan iloisen puutarhurin.

Tein myös omaa tulkintaani kaupan aukioloajoista. Putiikkia pidetään ahkerasti auki arkena ja lauantaina, mutta sunnuntai on ilmeisesti kauppiaalle panimon sponsoroima lepopäivä.

Välipalan syötyäni ja matkaa jatkettuani saavuinkin pian maagiselle rajalle, jossa Savo jää vihdoinkin taakse ja farkut vaihtuvat verkkarihousuihin. Kaljaa en tosin aatellut just sillä hetkellä juoda auringonnousuun asti. Etenkin kun elettiin vasta aamua.

Maakunnan ja kunnan rajalta oli vielä jonkin verran matkaa Liperin keskustaan, jossa oli aikomus lounastaa. Pientä menomatkalta poikkeavaa piristävyyttä toi se havainto, että Liperi on etelästä päin tultaessa huomattavasti houkuttelevampi ja miellyttävämpi kuin pohjoisesta päin tultaessa. Pohjoisesta päin tultaessa ohitat vaan jonkun huoltoaseman ja sitten tupsahtat keskustaan. Etelästä tultaessa sen sijaan näkymät ovat näinkin idyllisiä.

Kävin myös kurkkimassa tuolla oikealla häämöttävän Rantamakasiinin ympäristössä, josko sieltä olisi jotain lounasta saanut, mutta ei näkynyt seinän listalla muuta ruuan oloista kuin makkaraperunat. Piti siis suunnata taas tuttuun Glitteriin ruokaa saalistamaan. Makasiinilla koukauksen yhteydessä sain myös todistaa, ettei uutiset Pohjois-Karjalan vesien ennätyskorkeuksista ole täälläkään täysin tuulesta temmattu asia. Hieman oli pyörätie saanut uuden olomuodon rannassa.

Lounaan söin siis menomatkan tavoin Glitterissä. Tällä kertaa tarjolla ei onneksi ollut kuivaa kanaa vaan ihan kohtalaisen maukasta aurapossua eli nuijittua sikaa. Söin jopa koko annoksen, joten ei se ihan kamalaa voinut olla.

Liperistä ja lounaalta matkaa Joensuuhun olikin sitten enää parikymmentä kilsaa. Valitettavasti maisemat ja paikat olivat matkan loppuosalla niin tuttuja, etten tajunnut edes kuvata näkymiä. Ainoaksi otokseksi jäi tuhruinen kännykkäkuva Joensuun torista, kun odottelin Rosson terassilla salaatin saapumista.

Pysähdyin siis vielä keskustassa Rossoon toiselle kevyelle aterialle, jottei tarvitsisi heti kotiin päästyä alkaa ruokaa miettimään. Oikeastaan jo tuossa terassilla istuskellessa ja kaupungin elämää seuraillessa tuli olo, että reissu oli tullut päätökseensä. Viimeiset 6 km keskustasta kotiin olivat lähinnä kosmetiikkaa. Vähän kuin Tour de Francen viimeinen etappi, jolla ei juurikaan kilpailun tuloksen kannalta enää ole merkitystä. Kotona oltiin ja se oli pääasia.

Päivän kokonaiskilometrit 82.

Lyhyenä yhteenvetona voisi tässä vaiheessa sanoa, että kaikki meni suunnitelmien mukaan vaikka pieniä muutoksia reittiin teinkin. Mitään kohtalokkaita esteitä tai muutoksia ei kuitenkaan tullut. Tavoitteena oli lähteä pyörällä kotipihasta ja palata samaan paikkaan niin ikään pyörällä, ja tämä toteutui. Kokonaiskilometrejä reissulle kertyi aika tarkkaan 1300, kuten olin arvioinutkin. Lisäystä viime vuoden reissuun tuli siis viitisen sataa kilometriä.

Paneudun tarkemmin reissun herättämiin ajatuksiin ja pohdintoihin hieman tuonnempana. Muutenkin Fillarnisti jatkaa eloaan reissun päätyttyäkin, joten pysykää siis kuulolla jatkossakin, mikäli kiinnostusta pyöräilyä kohtaan on.
Tai mikä vielä parempaa, jos sitä on kuluneiden kolmen viikon aikana alkanut ilmetä!

Pyöräilemisiin!

Päivä 20: Leppävirta - Heinävesi. Ja eläinmaailman ihmeitä.

Jos oli eilinen päivä aika déjà vu meininkiä, niin osittain samalla kaavalla jatkettiin tänäänkin. Leppävirralta lähdettäessä ekat 30 kilsaa olivat kyllä ennestään kokemattomia, mutta maastoltaan aika pitkälti saman oloista mitä eilen Pieksämäeltä eteenpäin, eli melko mäkistä. Yleensä ajopäivien eka puolisko, suunnilleen matkasta riippumatta, sujuu nopeasti. Tällä kertaa maasto teki sen, että matka tuntui etenevän tuskastuttavan hitaasti. Jossain vaiheessa huomasin, että reitin mäkisyys oli myös huomaamatta nostanut miut melko korkealle, lähes kaiken maiseman yläpuolelle.

Tällä kertaa metsätaipaleella ei kohdalle osunut minkäänlaisia kahviloita tahi kioskeja, sen enempää itse- kuin muillakaan palveluilla varustettuja. Niinpä ensimmäinen kunnon tauko tuli kyseeseen vasta lounaan muodossa. Tie Leppävirralta Heinävedelle päin yhtyi surullisen kuuluisaan 23-tiehen parin kilsan päässä menomatkalta tutusta Tulenliekistä. Tulenliekki oli myös ainut paikka mistä sillä kohtaa 20 km säteellä oli mahdollista saada lounasta, joten ei auttanut kuin nauttia pari kilsaa 23-tien ihanuudesta, jotta sain syödäkseni. Ihan yhtä runsaan oloinen ei tällä kertaa ollut Tulenliekin salaattipöytä, mutta kyllä sen ja kaalilaatikon, muikkujen ja perunamuusin kanssa ihan mukavasti lounastauon vietti. Ja koska menomatkan raportissa näytin Tulenliekistä vaan jotain epämääräisiä takapihan pomppulinnoja, niin näytetään nyt tällä kertaa miltä paikka oikeasti ulospäin näyttää.

Lounaan jälkeen samainen parin kilsan 23-ihanuus oli vielä uudestaan edessä, jotta pääsin sille tielle joka jatkui kohti Heinävettä. Siinä poljeskellessani makustelin tuota paikannimeä ja mietin millä nimellä paikallisia asukkaita kutsutaan. Tylsästi niitä ehkä sanottais heinävesiläisiksi. Hauskempia taas ois heinävetiset tai heinäveteläiset, sellasta kosteen notkeeta väkeä. Joku ehkä osaa kertoo mikä on oikee muoto. Vetistä tai vetelää, niin sää joka tapauksessa oli aurinkoista ja kuivaa. Ja aurinkoisuutta tietysti lisäsi tienviitoissa esiintymisensä aloittanut tuttu kaupunki.

Etapin seuraava pätkä olikin sitten täysin menomatkalta tuttua metsäpätkää, joten siitä ei paljon jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Koska maisemat, eli metsät ja pellot, oli kaikki jo kertaalleen nähty, niin keskityin tekemään hieman pikkutarkempia havaintoja tien varrelta. Sain muun muassa todistaa julmaa kamppailua elämästä ja kuolemasta. Tai no, taistelu siitä oli kai jo käyty ja suurempi vääntö oli nyt siitä, että voittajajoukkue osaisi päättää mihin suuntaan saalista lähdettäisiin yhteistuumin siirtämään.

Lisäksi törmäsin myös siihen tuttuun tyyppiin, joka on aina maantiellä poikittain.

Kyseessä on kauniisti ilmaistuna Decticus verrucivorus eli tuttavallisemmin niittyhepokatti. Luonnon monimuotoisuus oli oikeastaan päivän teemana. Pikaisesti listattuna näin päivän aikana ainakin sitruunaperhosen, kaaliperhosen, jonkun monista hopeatäpläperhosista, sudenkorennon ja supikoiran. Viimeksi mainittu jolkotteli kaikessa rauhassa editseni muutaman metrin päästä. Kaikki nämä siis varmoja tunnistuksia ja vieläpä eläviä sellaisia. Lisäksi kuulin arviolta noin miljoonan heinäsirkan sirityksen, jatkuvasti, tauotta, koko päivän.

Tämän yön majapaikkakaan ei ehkä enää uutta esittelyä kaipaa. Olen siis jälleen Majatalo Kotipurossa. Reissuni eka ja viimeinen yö tulee siis vietettyä samassa paikassa. Hienosti ympyrä sulkeutuu jo tässä vaiheessa. Laitetaan kuitenkin kuva tämän kertaisesta huoneestani.

Olin ajatellut käyväni nauttimassa iltaruuan noin kilometrin päässä sijaitsevassa Kermankeitaassa, mutta paikka mokomapa olikin kiinni. Juuri sopivasti tänään. Ja tämä asia selvisi vasta kun kävin oven takana pyrkimässsä sisään. Näin ollen 70 kilsan pituiseksi kaavailemani päivä sai mukavasti lisäpituutta 12 kilsan iltalenkistä, jonka jouduin tekemään Heinäveden keskustaan ruuan perässä. Uskaltauduin yrittämään samaa paikkaa kuin viime kerrallakin, eli Ravintola Kyläpääskyä, vaikka kana siellä ei silloin hääviä ollutkaan. Kokeilin nyt pizzaa ja eipä sekään keskinkertaista kummempaa ollut. Jäätelöannos jälkkäriksi korvasi kuitenkin hukattuja makunautintoja vähän. Ja kuin tämän luontopäiväni kruunuksi, kohtasin majapaikkaan palatessani vielä tällaisenkin veijarin.

Ehkä päivän kilometrien hidas eteneminen ei johtunutkaan maastosta vaan siitä, että piti koko ajan tuijottaa tienpiennarta josko siellä jotain jännää näkyisi. Noh, niin tai näin, reissun toiseksi viimeinen päivä on nyt paketissa ja huomenna tätä vastaavaa sepostusta kirjoitellaankin sitten omalta kotisohvalta. Johan tässä vähän alkaa sellainen olo ollakin, että eiköhän tässä nyt ole sotkettu mäkiä ja tasamaita ihan riittämiin.

En nyt keksi mitään päivään sopivaa musiikkia tähän loppuun, joten todetaan vaan (kiitos Kermankeitaan) päivän kokonaiskilometrien olevan 83.

Päivä 2: Heinävesi - Varkaus - Pieksämäki

Tyrät rytkyen eteenpäin! No tyrä ei onneksi vaivaa, mutta ekan päivän rasitusten jälkeen alaselkä ja vasen polvi lähettivät vähän sen suuntaisia tuntemuksia, että mitäs tämä tällanen tolkuton tahkominen nyt yhtäkkiä oikeen on. Oikeasti polven oikuttelu on peräisin vuoden takaiselta, miulle täysin luonnottomalta kuntoilumuodolta, eli juoksulenkiltä. Selkä taas ilmeisesti vaan säikähti äkkinäistä liikuntaintoilua. Varsinaisesti tuntemuksia oli jo eilen illalla. En vaan muistanut mainita niistä, joten lähdin purkamaan tätä päivää näin eilisen kautta. Illan venyttelyt ja yöllinen lepo majatalon sängyssä kuitenkin auttoivat pääsemään näistä vaivoista ainakin suuremmalti osin eroon.

Toki ennen liikkeelle lähtöä kävin nauttimassa mukavan runsaan ja monipuolisen aamiaisen Kotipuron isäntäväen tuvassa. Tarjolla oli leipää (josta ainakin osa itse tehtyä) lisukkeineen, kananmunaa, puuroa, jogurttia, muroja, mysliä, oman tilan mansikoita, kahvia, teetä, tuoremehua. Varsin riittävästi tavaraa siis jopa pyörämatkailijan tarpeisiin. Koska en eilen tullut ottaneeksi enkä esille laittaneeksi kuvaa majatalon pihapiiristä, niin korjataan vahinko nyt kun vielä ehtii. Oikeanpuolimmainen rakennus on rakennettu pelkästään majoituskäyttöön ja vasemmanpuoleisessa isäntäväki asustelee itse.

Ennen kuin tämän päivän etappi pääsi kunnolla käyntiin, niin poikkesin vielä hieman takaisin päin eilistä reittiäni ja kävin ottamassa muutaman kuvan Kermankoskesta. Eilen ohi pyöräillessäni huomasin paikan olevan ohikulkumatkalla olevien matkailijoiden lisäksi myös kalastajien suosiossa. Samaa sanoi tänään aamiaispöydässä istunut kaveri, jolla oli aikomus käydä itsekin kokeilemassa millaista syönti kuohuissa on. Koska tuota vettä tuntuu täällä Itä-Suomessa olevan vähintäänkin omiksi tarpeissa vähän joka järvessä ja joessa, niin Kermankoskikin jylisi varsin vuolaana ja voimakkaana siltojen ali.

Kosken ihastelun jälkeen päivän matka pääsi varsinaisesti käyntiin. Ekat kilometrit olivat jo tuttuja edellisen illan ruuan perässä polkemisen vuoksi, mutta Heinäveden keskustan jälkeen päästiin uusiin maisemiin. Sain nauttia vielä yllättävänkin pitkään keskustan jälkeen pyörätiestä, mutta jossain vaiheessa sekin loppui ja siirryin tavalliseksi kuolevaiseksi muun liikenteen sekaan. Sitä ei tosin tiellä paljon ollut, joten sain edetä varsin rauhassa metsän ja satunnaisten peltoaukeiden lomassa. Venyttelystä ja levosta huolimatta päätin viedä päivän läpi niin kevyesti kuin mahdollista. Jokaiseen ylämäkeen haettiin siis pykälää tai paria pienempää vaihdetta eiliseen verrattuna. Pidin myös pikku breikkejä noin tunnin välein ja hiljalleen päivän mittaan polvi alkoikin vertyä tähän hommaan. Lepotauoilla hyödynsin pääasiassa Suomen teidenvarsien monipuolisia taukopaikkoja.

Reilun tunnin nitkuttelun jälkeen tulin Varkaudentielle, jonka jo ennakkoon tiesin ainakin tuolta Varkaus - Joensuu väliltä varsinaisen ärsyttäväksi pyöräilijän kannalta. Tiesittekö muuten, että tuo valtatie 23 on Suomen pisin itä-länsi-suuntainen valtatie, pituutta yhteensä 517 km. Nytpä tiedätte! Mutta takaisin siihen ärsyttävyyteen. Tie on ensinnäkin tuolta osalta hyvin mäkinen, mutta sitäkin enemmän menoa haittaa tien kapeus. Taiteilepa siinä sitten autojen rinnalla kun piennar on 20-30cm, parhaimmillaan ei sitäkään. Etenkin alamäissä täysperävaunillisten rekkojen rinnalla vaappuminen oli äärimmäisen mielenkiintoista.

Ehdin uhmata henkeäni tiellä neljä kilsaa, kunnes poikkesin Tulenliekkiin kevyelle lounaalle. Jos myöhästyin eilen Duo Erja & Tuomon keikalta Kaatamon kylällä, niin nyt sivu suun meni Tulenliekin Naistenviikko, joka oli päättynyt kaksi päivää sitten. Ei ole nyt mitkään planeetat suosiollisessa asemassa sen suhteen, että pääsisin kokemaan tuollaisia huikeita kulttuuritapahtumia. Onneksi paikan päältä sai kuitenkin ruokaa. Jos eilisen päivän sapuskat eivät hirveästi kehuja keränneet niin tänään tahti onneksi lähti paranemaan heti alusta asti. Aamiaisen jatkoksi meni sujuvasti Tulenliekin salaattipöytä, pinaattikeitto ja jälkkäripannari. Ruuan päälle olisi vielä voinut käydä hyppyyttämässä sapuskat tukevasti mahan pohjalle, tai sitten vauhdilla ulos. Myös ilmeisesti paikan entinen isäntä ja emäntä vahti silmä kovana pihalla pyöriviä asiakkaita.

 
Lounaan jälkeen seikkailin sen parikymmentä kilometriä autojen ja ojan välissä, kunnes pääsin sen verran lähelle Varkautta, että pystyin poistumaan valtatien varresta rauhallisemmille reiteille ja lopulta ihan pyörätielle. Tuota Varkaudentietä Joensuuhun päin en voi kyllä millään muotoa suositella pyöräilijöille. Pohdin jo paluumatkaa varten vaihtoehtoista reittiä, mutta palataan siihen kun sen aika on. Varkauteen kuitenkin selvittiin ja heti keskustan laitamilla tuli vastaan tieviittoja, jotka vaikuttivat enemmän jonkinlaiselta kettuilulta kuin opastukselta. Kuka oikeasti laittaa tuollasia välimatkoja pyöräteiden opasteisiin?! "Tule pistäytymään!" Ja onhan Varkaudesta Joensuuhun lähdettäessä sentään pari muutakin paikkaa siinä välissä. Pitää yrittää bongata löytyykö Joensuusta vastaava viitta Varkauteen päin.

Liikennemerkkikettuilusta huolimatta Varkaus tarjosi myös äärettömän positiivisen kokemuksen ja se tuli ruuan, tai ehkä vielä enemmän asiakaspalvelun muodossa. Tähän väliin pitää mainita, että kaikki Taruun sormusten herrasta tutustuneet tietävät hobittien huolehtivan päivittäin toisen aamiaisen nauttimisesta. Itselläni vastaava tarve ilmeni tänään toisen lounaan muodossa. Olin etukäteen selvittänyt muutamia mahdollisia lounaspaikkoja Varkaudesta, mutta koska kaupunkiin saapuminen venähti hieman liian myöhäiseksi, niin totesin etten lounashintaista ruokaa enää mistään saa. Lähdin siis etsimään ihan listaruokaa ja suunnaksi valikoitui ravintola Kaks Ruusua.

Ovella huomasin, että paikka olikin jo menossa kiinni kolmelta ja kelloon vilkaisu näytti sen tarkoittavan enää vajaan puolen tunnin aukioloaikaa. Menin kuitenkin sisään kyselemään olisiko mahdollista saada vielä jotain pientä purtavaa. Paljon en tarvitsisi kun juuri reilu tunti sitten olin ekan lounaan syönyt. Pikaisen ja ystävällisen neuvonpidon jälkeen henkilökunta pahoitteli, että a'la carte -listalta ei valitettavasti pystytä mitään enää tekemään, mutta eiköhän lounaan jäljiltä saada vielä yhdelle nälkäiselle matkamiehelle apetta aikaiseksi. Pian löysinkin itseni aurinkoisen pihapöydän äärestä nautiskelemassa kasvisgratiinia, kalkkuna gordon bleuta sekä lautasellista salaattia. Näiden lisäksi tultiin vielä kysymään haluaisinko jälkiruuaksi omenapiirakkaa kahvin tahi teen kera, ja eihän sellaisesta voinut mitenkään kieltäytyä. Pieni lounastarpeeni täytettiin siis niin runsain antimin, että enpä ole moista palvelua hetkeen kokenut missään. Ja isona plussana kaiken tämän päälle henkilökunnan äärimmäisen ystävällinen ja lupsakka palveluasenne. Kiitos siis Kaks Ruusua -ravintolan väelle. Aurinkoinen päiväni muuttui entistä aurinkoisemmaksi. Voin suositella paikkaa kaikille ketkä Varkauteen sattuvat eksymään

Toisen lounaan jälkeen jatkoin matkaa kohti määränpäätäni Pieksämäkeä. Olin alunperin suunnitellut jatkavani etenemistä tuota surullisen tuttua valtatietä, mutta päätin kuitenkin lopulta tehdä pienen koukkauksen ja lähestyä Pieksämäkeä hieman pohjoisemmasta eli Jäppilän kautta. Matkaa tuolle reitille tulisi muutama kilometri lisää, mutta jo alkumatkasta huomasin valinnan oikeaksi. Liikennemäärä oli tiellä huomattavasti vähäisempi ja maisematkin mukavan maalaisidyllisiä. Toki niitä metsätaipaleitakin sinne mahtui, mutta missä Suomessa nyt ei olisi metsää teiden varsilla.

Jäppilä itsessään ei paljon muistijälkiä jättänyt. Kuvia ei tullut otettua lainkaan, mutta jos kerron että kyseessä oli lähinnä risteys, jossa oli Sale, pari ABC-bensapumppua, ilmeisesti jonkin sortin kirkko sekä entinen Osuuspankki, niin siinäpä se on kuvailtu. Paitsi! Jälkikäteen tehty googlettelu paljasti, että siellä olisi jossain nurkan takana ollut peräti ravintelikin! Huono ennakkoperehtyminen aiheutti tällä kertaa sen, että Jäppilän Kievariin jäi tutustumatta. Jatkossa pitää ottaa paremmin selville minne kyläihmeisiin on suuntaamassa.

Pieksämäelle saapuminen sujui lopulta mukavasti, mutta majapaikkani eli Lomatrion löytyminen oli hieman haasteellisempaa. Tai varsinaisesti ongelma ei ollut paikan löytyminen vaan lähinnä se miten sinne päästä. Jostain syystä en hahmottanut millään miten tolkuttoman pitkälle Pieksämäen keskusta jatkuu ja tästä syystä pysähtelin useamman kerran katsomaan kartasta, että missä hitossa oikeen olen menossa. Ja vielä omaakin hahmotuskykyä enemmän etenemistä haittasi kaupungin pyörätieverkosto. Välillä tuli hieman samanlainen olo kuin viime kesänä Helsingissä Kehä ykkösen varrella, kun koitin hahmottaa kummalla puolella tietä tässä nyt pitäisi olla menossa ja mihin suuntaan. Tällä kertaa paikalliset pyörätiet johdattivat miut mm. jonnekin teollisuusalueen keskelle, josta päätielle palattuanni huomasin varsinaisen pyörätien menevän tien toisella puolella vaikka juuri hetkeä aiemmin olin ollut pakotettu vaihtamaan tien toiselle puolelle koska pyörätie EI jatkunut siitä risteyksestä eteenpäin. Tästä kuitenkin selvittiin oikaisemalla tyylikkäästi pientareiden ja penkkojen kautta. Lisämausteen reitin etsintään toi myös se, ettei kaupungissa ilmeisesti ole nähty kovinkaan tarpeelliseksi käyttää katuviittoja muuta kuin satunnaisissa risteyksissä. Koitapa siinä sitten löytää oikea reitti vaikka miten karttaa tuijottaisit. Perille kuitenkin löydettiin ja campingalueen motellissa minua odotti viehättävä oma pikku soppi yötä varten. Ei erikoinen mutta ajaa asiansa 40 euron hinnalla.

Illan päätteeksi ehdin vielä pistellä poskeeni paikan ravintolassa nuijittua härkää ranskalaisten ja siiderin kera, joten kaipa tässä hyvillä mielin voi alkaa käpertyä peiton alle. Telkkari tosin tuputtaisi olympialaisten avajaisia, mutta vähän tuntuu siltä, että mie simahdan ennen kuin tuli syttyy.

Päivälle tuli lopulta pituutta niin ajallisesti kuin kilometreissä mitattuna hieman ennakoitua enemmän eli yhteensä 112 km ja n. 9 tuntia. Lähipäivien suunnitelmien pohtimiseen tuo mukavan lisämausteensa sunnuntaille lupaillut kesän rankimmat ukkoskuurot. Katsotaan mitä keksin niiden mahdollisimman tehokkaaksi välttämiseksi.

Päivä 1: Joensuu - Heinävesi

Kuten aiemmin jo tuli todettua, aamu näytti alkuunsa ikävän harmaalta ja sateenuhkaiselta. Pilviverho kuitenkin repeili pois ennen kun sain itseni aamupäivän aikana lähtökuntoon, joten sain nautiskella aurinkoisesta päivästä suunnilleen koko matkan ajan.

Reissuun lähtiessäni tunnelmassa oli vähän samaa kuin viime kesänäkin. Nyt tosin kutkutus sisälsi lähinnä pohdintoja siitä mitähän kaikkea kiinnostavaa tulevina päivinä osuu kohdalle, kun taas viime kesänä päällimmäinen ajatus taisi olla "Mitähän tästä tulee...". Kokemus siis muuttaa vähän myös odotuksia.

Ekat kilometrit aina Ylämyllylle asti olivat lähinnä sellaisia, että toivoi niiden vain jäävän taakse, koska mitään uutta ja ihmeellistä katseltavaa ei olisi. Täysin uusille urille lähdettiin sitten Ylämyllyltä Liperin keskustaan päin kurvatessani. Näistä urista huolimatta en nyt voi sanoa, että reitin varrella olisi valtavan sykähdyttäviä paikkoja ollut. Ellei lasketa P-aluetta, joka on ilmeisesti tehty hirville tahi muille tien lähellä liikkuville metsän elikoille.

Matka taittui ennakoitua vikkelämpää tahtia. Yllätyin löytäessäni itseni Liperin keskustasta jo reilun puolentoista tunnin ajon jälkeen. Kilometrejä oli siis takana n. 30. Liekö johtuu sitten pyörästä vai miehestä vai kenties molemmista, mutta on vähän sellainen kutina, että tämän kertaisella reissulla eteneminen tapahtuu edellis kertaa vauhdikkaammin. Joka tapauksessa Liperissä oli kaikesta huolimatta hyvä pitää lounastauko. Keskusta ei kovin laajoja vaihtoehtoja ruokapaikaksi tarjonnut. Silmään ei osunut kuin Ravintola Glitter, johon siis oli mentävä. Lounaslistalta tuli valittua hienolta ja maukkaalta kalskahtava bearnaisebroileri. Kun annos ilmestyi eteeni niin hirmuisia hurraahuutoja se ei aiheuttanut. Kuivahko kanan pala piileskeli siellä valmiskastikkeen alla vieruskavereinaan ranskalaiset ja pakastevihannekset. Nälkä sillä lähti vähäksi aikaa ja se kai on se oleellisin hyöty ja tarkoitus. Siinä lounastaessa sain ihailla myös Liperin kylän raitin näkymiä. Kaunista oli. Kukkia ja kaikkee.

Oisin ehkä liian tyly jos sanoisin, ettei Liperissä ollut mitään nähtävää. Kyllä sieltä löytyi sentään komea kivikirkko, kunnanvirastoa vartioiva kanuuna ja ehdottomana plussana Kahvila Mocca, jossa kävin tuon maittavan lounaan jälkeen herkuttelemassa teellä ja munkkirinkilällä. Viimeksi mainitussa paikassa oli käytetty sisustuksessa erittäin runsaasti vanhoja kahvikuppeja ja -pannuja vuosikymmenien varrelta. Plus munkki oli hyvää. Mutta muutoin Liperi vaikutti sopuisalta peruskylältä. Löytyy pari kauppaa, pankki, kioski, huoltoasema, kirjasto ja hautauspalvelu. En lähde veikkailemaan mille noista siellä on eniten tarvetta.

Lounaan jälkeen matka jatkui Heinäveden suuntaan. Lounaan jälkeinen raukeus yhdistettynä mäkisemmäksi muuttuneeseen maastoon aiheutti vauhtiin pientä hidastumista ekaan puoleentoista tuntiin verrattuna. Ehkä ajan kulun hidastumiseen vaikutti myös se, että Liperin ja Heinäveden välisellä osuudella ei ollut senkään verran nähtävää kuin Joensuun ja Liperin välillä. Reitti muistutti sisällöltään hyvin paljon erästä kehitteillä olevaa pyörämatkailureittiä, jonka kanssa olen työn puolesta välillisesti jout...saanut olla tekemisissä. Ainoastaan sillä erolla, että se reitti kulkee vielä syrjemmässä ja keskellä ei mitään. Mutta hyvä reitti se on!

Hidastunutta etenemistä pysähdyin pieneksi toviksi pohdiskelemaan jossakin Kaatamon kylän paikkeilla. Lepuuttelin hetken aikaa itseäni kansallisromanttisesti maitolaiturilla istuskellen ja huomasin samalla tulleeni kylälle selkeestikin päivän verran liian myöhään.

Pieni levähdys auttoi ja matka jatkui huomattavasti keveämmän oloisesti. Mäet tosin eivät hävinneet tai vähentyneet, mutta niistä selvittiin kunnialla. Viimeisen pikapysähdyksen ennen majapaikkaan saapumista pidin odottamatta kohdalle osuneella Vihtarin kyläkaupalla, jonka pihalla nautiskelin jäätelötötterön. Seuraa piti kovin hiljainen, mutta varmasti ahkera ja luotettava Vihtori.

Näin jälkikäteen voi sanoa, että jäätelön tarjoama pikainen lisäenergia tuli tarpeeseen viimeisen parinkymmenen kilometrin matkalla. Tien suunnittelijalla ja rakentajalla oli varmaan aikoinaan ollut todella hauskaa pohtiessaan mitä kautta laittaa tiensä kulkemaan. Heinäveden Kermaa lähestyttäessä oli muutama niin naurettava nousu, että piti ihan tosissaan etsiä pyörästä pienempää pykälää päälle. Voi toki johtua myös näin reissun alussa vielä silkasta tottumattomuudesta, mutta kyllä, OLI MÄKIÄ! Jokaisen ylämäen jälkeen tulee onneksi väistämättä jossain vaiheessa alamäki ja niistä nautiskellen oli lopulta mukava lasketella Kermaan (heh, on siinä paikalla nimi) ja siitä muutaman mutkan päässä sijaitsevaan majapaikkaani Majatalo Kotipuroon. Kyseessä on pieni maatila, jonka pihapiiriin on rakennettu uusi rakennus ihan vain majoituskäyttöön. Paikka oli myös varsin hiljainen ja rauhallinen, kunnes juuri nyt tätä kirjoittaessani majoittumaan saapui äänistä päätellen myös joku lapsiperhe. Siitäkin huolimatta mukavaan, siistiin ja melko kodikkaaseen huoneeseeni kelpasi sijoittaa reissuni eka etätyötoimisto, jossa nyt tätäkin satua kirjottelen.

Majoittumisen, siistiytymisen ja näennäisen työskentelyn jälkeen oli illan ohjelmassa vielä iltaruuan etsintää Heinäveden keskustasta. Sinne oli tästä matkaa 6-7 km, joka toimi ihan hyvänä kevyenä palauttavana poljeskeluna. Heinäveden keskustasta ja nautistusta ruuasta ei kyllä paljon irronnut kerrottavaa. Keskustassa oli menossa jonkin sortin iltatori paikallisine esiintyjineen. Toki tämä koko hulabaloo sijoittui juuri sen ravintolan, eli Ravintola Kyläpääskyn edustalle, johon menin syömään. Koska en ilmeisesti lounaalla nautitusta kanasta vielä oppinut mitään, niin päätin kokeilla kanaa nytkin. Eikä lopputulos paljon edellistä parempi ollut. Harkitsin vielä jälkiruuan ottamista, mutta siinä kuivakkaa kotkottajaa lopetellessani joku "taiteilijapariskunta" alkoi viritellä soitto- ja äänentoistolaitteitaan pöytäni viereen, joten päätin jättää jälkiruuan välistä ja paeta paikalta mahdollisimman pian. Päätös osoittautui hyväksi, etenkin kun esiintyvä rouvashenkilö ehti siinä jo miun läsnäollessa virittelemään äänijänteitään.

Ennen majapaikkaan paluuta hain vielä jälkiruuan korvikkeeksi kaupasta vähän banaania ja Aakkosia. Ne tuli tässä päiväraporttia kirjotellessa mutusteltua iltapalaksi. Näillä eväillä ja tapahtumilla siis yöpuulle. Ja aamulla testaamaan millainen on Kotipuron aamiainen.

Päivän kokonaiskilometrit: 94