Mutta laitetaanpa nyt teksti taas vähän kronologisempaan järjestykseen ja palataan aamuun. Jos eilisen päivän osalta jo ylistin Tamperetta siitä, miten hyvin kaupunkiin pääsee pyörällä sujahtamaan sisään, niin myös sieltä pois lähteminen oli verrattain helppoa. Ainoastaan yhdessä kohtaa suihkin harhaan ja sekin kävi käytännössä Pirkkalan puolella, joten eihän siitä Tamperetta voi syyttää. Ja yksi harhaanajo kuuluu joka pyöräilypäivään. Heti alkumatkasta opin myös uusia asioita. Jos joskus olette kummastelleet, tai joku on tullut teiltä kysymään, että missä kummassa se Kyösti oikeen on, niin miepä tiedän! Se on tuolla.
Lähdin Tampereelta siis Pirkkalan kautta kohti Nokiaa. En kuitenkaan ollut halukas koukkaamaan Nokian keskustan kautta, vaikka kartankin pyöräreitit kovasti olisivat halunneet miut sinne johdattaa. Sen sijaan lähdin saman tien Turuntien tavoitettuani etenemään sitä myötäilevää pyörätietä kohti etelää ja Vammalaa. Aika pian tien varrella alkoi näkyä kylteissä kovasti tutun oloisia nimiä.
Koko tämän päivän matkantekoa sävytti yksi ja sama asia, ja se oli ukkoskuurojen välttely. Ajoittain olo oli kuin formulakuskilla taivaalle kuikuillessa. Tuleeko sade kohdalle, eikö tule, tuleeko sittenkin, mitä teen, pitääkö vaihtaa renkaat... No ei nyt sentään renkaita, mutta sadekamppeiden vaihtamista säätilan akuutti muutos olisi vaatinut. Yksi kunnollinen kuuro onnistui miut tavoittamaan. Oli vieläpä ensimmäinen kuuro, jonka kanssa tänään vastakkain jouduin. Katselin jo jonkin aikaa edessä häämöttävää tummaa pilveä, ja arvioin tuleeko se kohdalle ja sataako alas. Pysähdyin sitten pienelle lepotauolle ja samalla huomasin jonkin matkaa edessä päin maiseman harmaantuvan siihen malliin, että ei tarvinnut enää arvailla tuleeko seuraavaksi omallakin kohdalla vettä. Moisesta tilanteesta ei tietystikään mennä paniikkiin, vaan nokkela ja karhuja pelkäämätön pyöräilijä loikkii tieltä metsään parin suuren kuusen juurelle sateelta suojaan. Siellä pusikossa sitten vietin seuraavat 10-15 minuuttia ja oottelin tyytyväisenä, ja ennen kaikkea kuivana, kuuron loppumista. Onnea oli myös siinä, että kuuron rankin kohta ei osunut miun reitille, vaan sain kohdalleni lähinnä reuna-alueen sateet. Ryöpsähdyksen mentyä jatkoin taas matkaani hyvillä mielin, kunnes reitti alkoi yllättäen saada jo kunnon pyöräilykisojen oloisia muotoja.
Tässä kohtaa on pakko mainita eräästä pyöräilijöille tutusta ja yleisestä optisesta harhasta, jonka huomasin jo viime kesän reissulla. Toki samainen harha pätee myös millä tahansa kulkupelillä liikkuviin, mutta pyöräillessä siihen kiinnittää paljon enemmän huomiota. Ja jotta nyt olisin oikein ärsyttävä, niin en vielä kerro mikä se harha on. Sen sijaan totean, että mukavan pitkän ja vauhdikkaan alamäen jälkeen ei oikein ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä tahkomaan tuota edessä häämöttävää vastamäkeä. Siinä kun sitä nyppylää jouten päiten nitkutin ylös, niin loin vielä silmäyksen tähän tummanpuhuvaan kaveriin, joka ei aivan täydellisesti onnistunut minua yllättämään. Toivottavasti onnistui joidenkin toisten kiusaamisessa paremmin.
Ala- ja ylämäistä selvittyäni saavutin vihdoin päivän lounaspaikan, jonka virkaa tällä kertaa sai toimittaa Kiskokabinetti. Kuten nimestä ja huoltamorakennuksen ulkonäöstä saattoi päätellä, on kyseessä junahenkinen taukopaikka ja huoltoasema. Huoltamorakennuksen mallina on siis käytetty perinteistä juna-asemaa. Lounaan, bensan ja pesunesteen ohella paikan tunnetuin nähtävyys on tietysti marsalkka Mannerheimin oma salonkivaunu eli juurikin se sama vaunu, jossa Marski kävi Hitlerin kanssa lounasneuvotteluja tämän ilmestyttyä yllättäen juhlistamaan marsalkan syntymäpäivää. Ja jossa osa keskustelusta onnistuttiin myös salaa nauhoittamaan. Vaunun sisustus henkii nostalgiaa ja näemmä siellä oli tälläkin kertaa joku salaurkkija penkillä. Toki huoltamon piha-alueella oli monenmoista muutakin nähtävää ja koettavaa.
Lounaan jälkeen matkaa ehti taittua vain noin 10 km, kun tien varrella sattui silmään mainoskyltti leipomon yhteydessä toimivasta kahvilasta. Sinnehän oli toki suunnattava, koska en ollut viitsinyt lounaaseen kuulunutta teetä hörppiä ja vähän toki myös jotain pullahammastakin jo kolotti. Pullaan en kuitenkaan päätynyt, vaan otin teen kylkeen mansikkaleivosta, joka nyt ei yllättäen ollut lainkaan hassumpaa. Siinä taukoa pidellessä ja leivosta mutustellassa katse harhautui taas taivaalle, ja näky ei mitenkään miellyttänyt. Tummaa pilveähän sieltä taas tunki monelta suunnalta, myös sieltä minne päin olin menossa. Näitä pilviä tuijotellen ja niiden liikesuuntaa arvaillen jatkoin matkaani Vammalan keskustasta hieman pienempää tietä kohti Huittista. Tievalinta osoittautui suorastaan täydelliseksi. Reitti oli oikeastaan malliesimerkki sellaisesta pyöräreitistä, jollaisia pyörämatkailija nimen omaan haluavat polkea. Pieni rauhallinen maalaistie, joka kiemurtelee peltojen, metsäsaarekkeiden, vanhojen rakennusten sekä maalaistalojen kauniisti hoidettujen pihojen ohitse. Unohtamatta kaikkein perinteisintä maalaismaisemaa.
Tällaiset pikkutiet ja niiden varrella vastaan tulevat yllättävät kohteet ovat juuri niitä asioita, missä pyörämatkailu voittaa mennen tullen autolla liikkumisen. Ensinnäkin A) autolla liikkuvat matkailijat tuskin edes menisivät tuollaisille teille, koska vieressä kulkee valtatie ja B) vaikka sattuisivatkin erehtymään tuollaiselle tielle, niin eivät ehtisi huomata erinäisiä pieniä tienviittoja tai muita yhtäkkiä puskista esiin tulevia kohteita ja C) vaikka ehtisivätkin nähdä, niin tuskin malttavat pysähdellä vaan jatkavat vain matkaa eteen päin. Niinpä autoilijoilta voi hyvinkin jäädä näkemättä tällaiset maalaisidylliin oman synkemmän vivahteensa tuovat paikat.
Ja jotta nyt oikein pääsisin vielä pyörämatkailua tässä hehkuttamaan, niin tuskin kukaan autolla liikkuva ajaisi toisen autollisen vierelle ja alkaisi kyselemään mistäs kaukaa sitä ollaan tulossa. Pyöräillessä näin sen sijaan voi hyvinkin käydä. Ja parhaassa tapauksessa tällainen äkillinen mukaanlyöttäytyjä voi toimia myös paikallisoppaana ja siinä jutustelun lomassa johdattaa kaupunkia tuntemattoman matkaajan oikean majapaikan ovelle. Kiitokset siis sille miehelle, joka viimeiset kilometrit Huittista lähestyttäessä piti seuraa ja opasti miut Huittisten Seurahuoneen kohdalle. Oli ensimmäinen kerta reissulla kun ei tarvinnut majapaikkaa lähestyttäessä vilkuilla karttaa. Iltaruuan tuottajaksi valitsin Seurahuonetta vastapäätä sijainneen pizzerian, jonka tuotos ei nyt sen kummempaa mainintaa ehkä ansaitse. Pääasia, että nälkä lähti.
Päivä sujui siis kaikin puolin mukavasti. Sateet onnistuin välttelemään oikeastan kokonaan. Ainoastaan juuri Huittisiin tultaessa hieman ripsaisi vettä, mutta ei sekään varsinaisesti kastelemaan onnistunut. Päivän kokonaiskilometrit näyttäisivät olevan 84.
Niin, ja se optinen harha.
Se liittyy mäkiin. Pyöräillessä juuri kiivetyn mäen päältä seuraava edessä siintävä mäki näyttää usein tappavan isolta ja jyrkältä, mutta tämähän ei oikeasti pidä paikkaansa. Todellisuuden huomaa hyvin kun vertailee sitä alussa ollutta kuvaa ja mäen juurella otettua kuvaa toisiinsa. Eihän tuo nyt niin kamalalta näytä.
