Alotetaanpa pienellä kysymyksellä. Tiiättekö mikä on näillä reissuilla kaikkein vaikeinta? Annan teille hetken aikaa miettiä mielestänne oikeeta vastausta. Kirjottelen sillä aikaa tähän tällasta tyhjänpäivästä täytetekstiä, jotta oikeesti ehditte vähän miettiä asiaa ennen kun kerron vastauksen. Joko on mietitty? Saa myös arvata. Vastaus tulee tässä: vaikeinta pyöräreissuilla on blogikirjotusten otsikoiden keksiminen. Iltasella ei aina oikein enää ajatus tahdo juosta hirmu lennokkaasti, joten otsikot on mitä on. Yleensä seuraavana päivänä jo aika alkukilometreillä tulee mieleen parempia otsikoita kuin se minkä edellisen päivän kirjotukseen on laittanu. Esimerkiksi eilinen otsikko "Vauhti päällä hellesäällä", niin onhan se nyt aika hellesäällä keksityn kuulonenkin. Paljon raflaavampi ja yhtä hyvin päivän tapahtumiin liittyvä ois ollu vaikkapa "Kalanpäitä ja kuntopyöriä". Mutta minkäs teet, se on mikä on. Tämä nyt tällasena alkujurputuksena tähän. Ja sitten itse asiaan.
Kuten eilen kerroin, niin tästäkin päivästä oli tulossa enemmän tai vähemmän siirtymätaipaleen olonen etappi. Matkaa oli tosin tiedossa eilistä vähemmän, joten yritin olla pitämättä mitään turhaa hoppua ja välttämään sellasta turhaa ylivauhtista ajoa. Ja aika hyvin siinä onnistuinkin.
Päästyäni Raahesta ja sen kyljessä kyhjöttävästä Pattijoesta eroon reitti kulki käytännössä koko matkan valtatien reunaa. Nähtävyyksien määrästä kertoo se, että kameran kaivoin esiin ekan kerran vasta etapin puolimatkassa (n. 25 km ajon jälkeen), kun jarrut kirskuen pysähdyin katselemaan Siikajoen lepposaa lipumista. Sillan toisella puolella ois jopa ollu pientä koskimuodostelmaa, mutta pyörätiehen nähden se mokoma oli sijotettu väärälle puolelle.
Heti pian joen ylityksen jälkeen oli vuorossa päivän ainut kunnollinen taukopaikka.
Neste Revonlahti sijaitsee lähes metrilleen Raahen ja Limingan puolivälissä, missä se tarjoaa maittavaa lounasta päivittäin. Tai ainakin se tänään oli maittavaa. Uunilohta ja pottumuusia. Sen päälle piti tietenkin ottaa jälkiruokajäätelö, joka tällä kertaa oli ihan vaan Valion perustuutti, joku suklaasydän juttu. Eli kun sitä oli noin viidenneksen syöny niin suuhun tuli sellanen puolikkaan pingispallon kokonen suklaakokkare ja loppujäätelö oli pelkkää tavallista vaniljaa. Sellanen köyhän miehen Kingis tuuttimuodossa. Mutta sitä oli kyllä mukava syödä huoltoaseman keinussa. Muutenkin tällaset paikat tekee piristävän poikkeuksen itseään toistavien ABC-asemien keskellä. Keinun (jonka käyttäjät on ilmeisesti liian heikkoja kantamaan omia roskiaan) lisäksi aseman piha-alueelta löyty kaikkea muutakin jännää. Sen edustalla oli myös parkissa erittäin pätevän olosiakin kulkupelejä.
Lounastauon jälkeen matka jatkui jälleen valtatien reunaa. Vuorossa ollut osuus tiestä tosin alkoi jo olla parhaat päivänsä nähnyt ja ylipäätään jonkun aivottoman aikoinaan suunnittelema. Ne sellaset heräteviivarouhinnat tien reunassa on varmaan ihan hyvä turvallisuusjuttu, mutta siinä vaiheessa kun ne vedetään keskelle puolen metrin levyistä piennarta, niin pyöräilijä ei oikein enää jaksa niitä arvostaa. Aivottoman suunnittelu alkaa niin sanotusti ottaa aivoon. Tällä kertaa en ottanu aiheeseen liittyvää kuvaa, mutta jossain arkistoissa miulla sellanen on vastaavanlaisesta tiestä. Voin etsiä kuvan kun joskus kotiudun.
Tie onneksi parani sitä mukaa mitä löhemmäs Liminkaa pääsin, mutta välillä piti silti pysähtyä tien poskeen lepuuttamaan hermoja. Samoilla paikoilla oli joku muukin nähtävästi ollut itseään tauottamassa.
Loppuvaiheessa pöivän etappia päätin poiketa pois valtatien reunasta ja oikaista vähän yhden pikkutien kautta. Tie oli sentään päällystetty, muuten en sinne ois lähtenykään, mutta päällysteen kunto oli aika monta routatalvea ja paikkausta paikkauksen päälle tehnyttä työmiestä nähny. Melkosta puikkelehtimista oli välillä kun koitti pahimpia monttuja väistellä. Reittivalinnan kliimaksina oli sen puolivälissä eteen tullut tietyöalue, joka oli sellasta ilosen karkeeta sepeliä. Se on aina piristävää kun luokattoman huono tie muuttuu vielä huonommaksi. Noh, sieltä selvittiin kuitenkin läpi ja kohti
Liminganlahden luontokeskusta vievälle tielle. Viimeset sadat metrit keskuksen pihalle sujuivat joutsenten(?) johdattamana. Luontokeskus saa siis kunnian toimia tämän etapin päätepisteenä ja matkaajan majottajana. Täällä on muutama majotushuone, jotka on hyvin yksinkertasia, mutta ihan riittäviä, valoisia, ja voi täällä jopa kavuta parvelle nukkumaan, jos tykkää korkeemmasta ilmanalasta.
Saa nähdä muutunko auringon laskiessa täällä kosteikon reunalla linnuksi.
Huoneen saatuani, suihkussa käytyäni ja keskuksen kahviosta kisaeväät hankittuani olinkin valmis päivän varsinaiseen päätapahtumaan.
Kisan nyt päätyttyä (hyvä Kimi!) päivä ei kuitenkaan ole vielä täysin paketissa. Formuloiden jälkeen oli tarkoitus pyöräillä Limingan keskustaan syömään, mutta alueen ilmastoon alkoi tulla pieniä häiriötekijöitä.
Tätä joutavaa jorinaa tässä kirjotellessani oon samalla seuraillu tilanteen kehittymistä ulkona ja ennusteissa. Tällä hetkellä näyttäis olevan kirkastumaan päin, mutta saa nähdä miten käy. Saanko ruokaa vai käynkö sadekuurojen välissä järsimässä jotain järviruokoa talon nurkalta. Elämme jännittäviä aikoja!
Lisäys illemmalla:
Ukkos- ja sadeuhan haihduttua ilmaan pääsin kuin pääsinkin ravitsemaan itseni. Hannu Krankka Limingan keskustassa väsäili miulle pizzan ja jäätelöannoksen, joiden voimin jaksoin polkea takaisin luontokeskukseen kiskomaan kuviteltuja hirsiä.
Päivän kilometrit: 67 (iltaruoka-ajoineen)
Joet: Siikajoki
Posted with Blogsy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti