Päivä 22..eiku.. Juhlahetkiä!

Juuri päättyneen reissuni tiimellyksessä sattui eräs juhlallinen hetki, jonka kokonaan unohdin mainita.

Matkan viidentenä päivänä, noin 15 km Jyväskylästä edettyäni, Raatoni mittariin tuli 1000 km täyteen! Juhlahetki osui juuri sille ihanan helteiselle 120 kilsan päivälle, joten en edes muista juhlistinko tapausta mitenkään erityisemmin. Ainakin iltaruuan yhteydessä otin muistaakseni juustokakun, joten ehkä sitä voidaan näin jälkikäteen pitää juhlistamisena.

Eikä tässä vielä kaikki merkkipaalut. Reissu kartutti pyöräilykilometrejä sen verran mukavasti, että eilen 16.8.2012 kaupungille tekemäni visiitin aikana mittariin saatiin 2000 kilometriä. Tarkalleen ottaen rajapyykki saavutettiin klo 17:37. Tämän juhlapäivän kunniaksi puolestaan nautin kakkupalan jo etukäteen kaupungilla ollessani.

Seuraava juhlahetki voisikin sitten olla 3000 km täyttyminen tämän vuoden Kilometrikisassa. Tällä hetkellä kasassa on 2843 km. Tämä siis toukokuun alusta tähän päivään asti.

Päivä 21: Heinävesi - Joensuu. Kotiinpaluu.

Parina viime päivänä oli jo ollut havaittavissa pientä reissuväsymystä, joka tosin enemmän on ollut henkistä kuin fyysistä. Sikäli oli ihan mukava fiilis herätä sen vihoviimeisen matkapäivän aamuun. Kotipuron päätalossa odotti ruhtinaallinen aamiainen, joka näytti vielä aiempaakin ruhtinaallisemmalta, koska kaikki oli katettu vain ja ainoastaan minua varten. Yksi keitetty kananmunakin oli ihan valmiiksi munakupissa. Sain nauttia aamiaisen omassa rauhassani, koska ketään muita ei majoittumassa ollut.

Ja jos oli kaksi edellistä päivää ollut reitiltään osittain tuttua, niin nyt se oli sitä aivan joka metriltä. Ainut yllätys oli heti alkumatkasta Liperiin päin lähdettäessä olleet mäet. Ehkä olin jo unohtanut ne kolmen viikon aikana, mutta vähän oli sellainen "ei taas tätä" -fiilis kun lähdin päivän kilometrejä kahmimaan kasaan. Aivan samanlaisiin korkeuksiin ei nyt päästy kuin mitä oli Leppävirralla, mutta välillä näki ainakin jonkin verran etäälle seuraavan kukkulan huipulle.

Pidin ekan evästauon Vihtarin kaupalla, jossa menomatkallakin pysähdyin jäätelölle. Nyt tosin aattelin, että näin reissun lopussa pitää ehkä jo alkaa vähän keventämään, ja niinpä otinkin jäätelön sijaan jogurtin ja omenan. Kaupan täti vielä ystävällisesti pesi omenan miulle. Hyvää palvelua. Kaupalla mikään ei ollut aiemmasta muuttunut. Vihtorikin seisoi edelleen oven pielessä. Viime kerralla en vaan ollut ilmeisesti tarpeeksi tarkkaan tutustunut kaupan ympäristöön, koska onnistuin tällä kertaa uutena tuttavuutena bongaamaan iloisen puutarhurin.

Tein myös omaa tulkintaani kaupan aukioloajoista. Putiikkia pidetään ahkerasti auki arkena ja lauantaina, mutta sunnuntai on ilmeisesti kauppiaalle panimon sponsoroima lepopäivä.

Välipalan syötyäni ja matkaa jatkettuani saavuinkin pian maagiselle rajalle, jossa Savo jää vihdoinkin taakse ja farkut vaihtuvat verkkarihousuihin. Kaljaa en tosin aatellut just sillä hetkellä juoda auringonnousuun asti. Etenkin kun elettiin vasta aamua.

Maakunnan ja kunnan rajalta oli vielä jonkin verran matkaa Liperin keskustaan, jossa oli aikomus lounastaa. Pientä menomatkalta poikkeavaa piristävyyttä toi se havainto, että Liperi on etelästä päin tultaessa huomattavasti houkuttelevampi ja miellyttävämpi kuin pohjoisesta päin tultaessa. Pohjoisesta päin tultaessa ohitat vaan jonkun huoltoaseman ja sitten tupsahtat keskustaan. Etelästä tultaessa sen sijaan näkymät ovat näinkin idyllisiä.

Kävin myös kurkkimassa tuolla oikealla häämöttävän Rantamakasiinin ympäristössä, josko sieltä olisi jotain lounasta saanut, mutta ei näkynyt seinän listalla muuta ruuan oloista kuin makkaraperunat. Piti siis suunnata taas tuttuun Glitteriin ruokaa saalistamaan. Makasiinilla koukauksen yhteydessä sain myös todistaa, ettei uutiset Pohjois-Karjalan vesien ennätyskorkeuksista ole täälläkään täysin tuulesta temmattu asia. Hieman oli pyörätie saanut uuden olomuodon rannassa.

Lounaan söin siis menomatkan tavoin Glitterissä. Tällä kertaa tarjolla ei onneksi ollut kuivaa kanaa vaan ihan kohtalaisen maukasta aurapossua eli nuijittua sikaa. Söin jopa koko annoksen, joten ei se ihan kamalaa voinut olla.

Liperistä ja lounaalta matkaa Joensuuhun olikin sitten enää parikymmentä kilsaa. Valitettavasti maisemat ja paikat olivat matkan loppuosalla niin tuttuja, etten tajunnut edes kuvata näkymiä. Ainoaksi otokseksi jäi tuhruinen kännykkäkuva Joensuun torista, kun odottelin Rosson terassilla salaatin saapumista.

Pysähdyin siis vielä keskustassa Rossoon toiselle kevyelle aterialle, jottei tarvitsisi heti kotiin päästyä alkaa ruokaa miettimään. Oikeastaan jo tuossa terassilla istuskellessa ja kaupungin elämää seuraillessa tuli olo, että reissu oli tullut päätökseensä. Viimeiset 6 km keskustasta kotiin olivat lähinnä kosmetiikkaa. Vähän kuin Tour de Francen viimeinen etappi, jolla ei juurikaan kilpailun tuloksen kannalta enää ole merkitystä. Kotona oltiin ja se oli pääasia.

Päivän kokonaiskilometrit 82.

Lyhyenä yhteenvetona voisi tässä vaiheessa sanoa, että kaikki meni suunnitelmien mukaan vaikka pieniä muutoksia reittiin teinkin. Mitään kohtalokkaita esteitä tai muutoksia ei kuitenkaan tullut. Tavoitteena oli lähteä pyörällä kotipihasta ja palata samaan paikkaan niin ikään pyörällä, ja tämä toteutui. Kokonaiskilometrejä reissulle kertyi aika tarkkaan 1300, kuten olin arvioinutkin. Lisäystä viime vuoden reissuun tuli siis viitisen sataa kilometriä.

Paneudun tarkemmin reissun herättämiin ajatuksiin ja pohdintoihin hieman tuonnempana. Muutenkin Fillarnisti jatkaa eloaan reissun päätyttyäkin, joten pysykää siis kuulolla jatkossakin, mikäli kiinnostusta pyöräilyä kohtaan on.
Tai mikä vielä parempaa, jos sitä on kuluneiden kolmen viikon aikana alkanut ilmetä!

Pyöräilemisiin!

Kotona jälleen

Kolmen viikon fillarointi päättyi tänään kotipihaan Joensuussa. Edessä olisi ainakin kamojen purkamista, pyykkäämistä ja postikasan selvittelyä.

Otan tämän ekan koti-illan kuitenkin nyt hyvin rennosti ja palaan tämän päivän tapahtumien pariin huomisen aikana.

Päivä 20: Leppävirta - Heinävesi. Ja eläinmaailman ihmeitä.

Jos oli eilinen päivä aika déjà vu meininkiä, niin osittain samalla kaavalla jatkettiin tänäänkin. Leppävirralta lähdettäessä ekat 30 kilsaa olivat kyllä ennestään kokemattomia, mutta maastoltaan aika pitkälti saman oloista mitä eilen Pieksämäeltä eteenpäin, eli melko mäkistä. Yleensä ajopäivien eka puolisko, suunnilleen matkasta riippumatta, sujuu nopeasti. Tällä kertaa maasto teki sen, että matka tuntui etenevän tuskastuttavan hitaasti. Jossain vaiheessa huomasin, että reitin mäkisyys oli myös huomaamatta nostanut miut melko korkealle, lähes kaiken maiseman yläpuolelle.

Tällä kertaa metsätaipaleella ei kohdalle osunut minkäänlaisia kahviloita tahi kioskeja, sen enempää itse- kuin muillakaan palveluilla varustettuja. Niinpä ensimmäinen kunnon tauko tuli kyseeseen vasta lounaan muodossa. Tie Leppävirralta Heinävedelle päin yhtyi surullisen kuuluisaan 23-tiehen parin kilsan päässä menomatkalta tutusta Tulenliekistä. Tulenliekki oli myös ainut paikka mistä sillä kohtaa 20 km säteellä oli mahdollista saada lounasta, joten ei auttanut kuin nauttia pari kilsaa 23-tien ihanuudesta, jotta sain syödäkseni. Ihan yhtä runsaan oloinen ei tällä kertaa ollut Tulenliekin salaattipöytä, mutta kyllä sen ja kaalilaatikon, muikkujen ja perunamuusin kanssa ihan mukavasti lounastauon vietti. Ja koska menomatkan raportissa näytin Tulenliekistä vaan jotain epämääräisiä takapihan pomppulinnoja, niin näytetään nyt tällä kertaa miltä paikka oikeasti ulospäin näyttää.

Lounaan jälkeen samainen parin kilsan 23-ihanuus oli vielä uudestaan edessä, jotta pääsin sille tielle joka jatkui kohti Heinävettä. Siinä poljeskellessani makustelin tuota paikannimeä ja mietin millä nimellä paikallisia asukkaita kutsutaan. Tylsästi niitä ehkä sanottais heinävesiläisiksi. Hauskempia taas ois heinävetiset tai heinäveteläiset, sellasta kosteen notkeeta väkeä. Joku ehkä osaa kertoo mikä on oikee muoto. Vetistä tai vetelää, niin sää joka tapauksessa oli aurinkoista ja kuivaa. Ja aurinkoisuutta tietysti lisäsi tienviitoissa esiintymisensä aloittanut tuttu kaupunki.

Etapin seuraava pätkä olikin sitten täysin menomatkalta tuttua metsäpätkää, joten siitä ei paljon jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Koska maisemat, eli metsät ja pellot, oli kaikki jo kertaalleen nähty, niin keskityin tekemään hieman pikkutarkempia havaintoja tien varrelta. Sain muun muassa todistaa julmaa kamppailua elämästä ja kuolemasta. Tai no, taistelu siitä oli kai jo käyty ja suurempi vääntö oli nyt siitä, että voittajajoukkue osaisi päättää mihin suuntaan saalista lähdettäisiin yhteistuumin siirtämään.

Lisäksi törmäsin myös siihen tuttuun tyyppiin, joka on aina maantiellä poikittain.

Kyseessä on kauniisti ilmaistuna Decticus verrucivorus eli tuttavallisemmin niittyhepokatti. Luonnon monimuotoisuus oli oikeastaan päivän teemana. Pikaisesti listattuna näin päivän aikana ainakin sitruunaperhosen, kaaliperhosen, jonkun monista hopeatäpläperhosista, sudenkorennon ja supikoiran. Viimeksi mainittu jolkotteli kaikessa rauhassa editseni muutaman metrin päästä. Kaikki nämä siis varmoja tunnistuksia ja vieläpä eläviä sellaisia. Lisäksi kuulin arviolta noin miljoonan heinäsirkan sirityksen, jatkuvasti, tauotta, koko päivän.

Tämän yön majapaikkakaan ei ehkä enää uutta esittelyä kaipaa. Olen siis jälleen Majatalo Kotipurossa. Reissuni eka ja viimeinen yö tulee siis vietettyä samassa paikassa. Hienosti ympyrä sulkeutuu jo tässä vaiheessa. Laitetaan kuitenkin kuva tämän kertaisesta huoneestani.

Olin ajatellut käyväni nauttimassa iltaruuan noin kilometrin päässä sijaitsevassa Kermankeitaassa, mutta paikka mokomapa olikin kiinni. Juuri sopivasti tänään. Ja tämä asia selvisi vasta kun kävin oven takana pyrkimässsä sisään. Näin ollen 70 kilsan pituiseksi kaavailemani päivä sai mukavasti lisäpituutta 12 kilsan iltalenkistä, jonka jouduin tekemään Heinäveden keskustaan ruuan perässä. Uskaltauduin yrittämään samaa paikkaa kuin viime kerrallakin, eli Ravintola Kyläpääskyä, vaikka kana siellä ei silloin hääviä ollutkaan. Kokeilin nyt pizzaa ja eipä sekään keskinkertaista kummempaa ollut. Jäätelöannos jälkkäriksi korvasi kuitenkin hukattuja makunautintoja vähän. Ja kuin tämän luontopäiväni kruunuksi, kohtasin majapaikkaan palatessani vielä tällaisenkin veijarin.

Ehkä päivän kilometrien hidas eteneminen ei johtunutkaan maastosta vaan siitä, että piti koko ajan tuijottaa tienpiennarta josko siellä jotain jännää näkyisi. Noh, niin tai näin, reissun toiseksi viimeinen päivä on nyt paketissa ja huomenna tätä vastaavaa sepostusta kirjoitellaankin sitten omalta kotisohvalta. Johan tässä vähän alkaa sellainen olo ollakin, että eiköhän tässä nyt ole sotkettu mäkiä ja tasamaita ihan riittämiin.

En nyt keksi mitään päivään sopivaa musiikkia tähän loppuun, joten todetaan vaan (kiitos Kermankeitaan) päivän kokonaiskilometrien olevan 83.