Päivä 16: Nalleperheen Ähtäri

Reissun 16. päivä oli itseoikeutetusti omistettu Ähtärin Eläinpuiston ihmeiden kummasteluun. Niinpä aamulla ei ollu mikään hätä nousta ylös. Aamiaista alettiin tarjota kahdeksan aikaan ja samalle kellonlyömälle olin herätyksenkin laittanut.

Tämänkertaisen majapaikan aamiainen oli hyvä maatilamajoituksen perusaamiainen leipineen, lisukkeineen, puuroineen ja jogurtteineen. Bonuksena taisi olla oman pihan viinimarjoja ja kirsikoita. Se mitä jäin kaipaamaan oli hitusen laajempaa teevalikoimaa. Jos tarjolla on vaan yksi vaihtoehto ja sekin on se tuttuakin tutumpi Liptonin Yellow Label, niin onhan se vähän kuin märkä rätti päin naamaa. Laitoin asiasta jo maininnan palautelomakkeeseenkin, etten vain vahingossa unohda. Lisäksi silmään pisti, ettei biojätettä kerätty mihinkään erikseen. Sinne vaan teepussit, munankuoret ja jogurttipurkit samaan roskikseen. Niin ja siis jogurttikin oli niissä pikku muovipurkeissa eikä esim. isommassa kulhossa tarjolla. Ja mitään hedelmiäkään ei osunut silmiin. Mutta muuten siis hyvä aamiainen.

Aamupäivän käytin eilisten tapahtumien raportointiin, kun en illalla laiskuuttani ollut sitä viitsinyt tehdä, ja lisäksi säädin jotain työjuttuja jonkin verran. Puolenpäivän aikoihin luonnollinen tarve, eli nälkä, ajoi ihmisen liikkeelle kammarin suojista. Päätin käydä ennen eläinpuistoon rynnimistä lounaalla puiston kupeessa olevassa Koskelan Keramiikassa. Mainostivat kotisivuillaan hyvää kotiruokaa, mutta ihan en niistä lihapullista ja muusista mennyt takuuseen, että miten kotoisia olivat. Toki eihän missään sanottu, että kotona tehtyä ruokaa. Kyllähän niitä einespullia syödään monessakin kodissa. Einestä tai ei, Ähtäri on yllättäen hyvin karhuinen paikka ja niitä oli puisessa muodossa vastassa jo heti tuon keramiikkapaja-ravintolan pihallakin.

Lounaan jälkeen sitten vaan polkaisu eläinpuiston portille, ranneke ranteeseen ja ihmettelemään luonnoneläviä. Ilmeisesti jotkut elikoista oli jo vähän kesän jälkitunnelmissa tai odotteli viikonloppua. Sen verran verkkaisesti osa liikuskeli, jos siis liikuskeli ylipäätään. Ainakin ahmat ja lumileopardit olivat vähän laiskalla tuulella. Jälkimmäisen kohdalla asiakkaat tosin hetkeksi innostuivat, kun toinen kissapedoista nousi ylös ja lähti liikkeelle...kävelläkseen muutaman metrin ja laittautuakseen taas makuulle. Aika hetkellistä oli se aktiivisuus. Saukot puolestaan lukeutuivat niihin, joita en onnistunut näkemään lainkaan. Mutta oli siellä sentään joitakin liikkuvia ja näkyviäkin eläimiä. Tai no, rupikonna ei liikkunut, mutta oli hyvin näytillä.

 

Pöllötalosta ulos tullessa silmään osui ohjeistusta näiden päänpyörittelijöiden ruokintaan liittyen. Ohje on hyvin yksinkertainen ja helppo, joskin myös jollain tapaa vähän brutaalin kuuloinen. Pöllöt olivat kaikki hyvävoimaisen oloisia. Ja mikäs on ollessa kun selvästikin ruoka on ollut ohjeistuksen mukaista.

 
Ja vielä lintuihin liittyen. Jos pitäisi ihan vaan lukumäärän perusteella määritellä eläinpuiston johtava laji, niin se olisi varis. Niitä oli useammassakin aitauksessa ja hyvin runsaslukuisesti. Etenkin niissä, missä satuttiin juuri samalla hetkellä jakamaan vähän apetta aitauksen varsinaisille asukeille. Paikoitellen yksittäiset varikset yrittivät lähestyä ehkä jo vähän liiankin kookkaita kavereita. Eipä siinä tosin tarvinnut aitauksen isännän kuin nousta seisomaan, niin varis hävis äkkiä kuvista.

Jos osa eläimistä makoilikin jossain syrjässä ja kaukana ihmisistä, niin osaa uneliaimmista kavereista pääsi sentään kuitenkin näkemään varsin läheltä. Eivätkä paljon tuntuneet tuijottelijoista häiriintyneen.

Puiston odotetuin ja suosituin paikka oli tietysti karhujen valtakunta. Satuin paikalle juuri samaan aikaan kun hoitaja oli tuomassa mesikämmenille vähän välipalaa hedelmien muodossa. En tiedä miten laiskoina kaverit makoilivat ennen hoitajan saapumista, mutta kun tajusivat herkkuja olevan tarjolla niin tassuihin tuli vauhtia. Ensimmäisessä aitauksessa olleen perheen emo halusi selvästi opettaa viime joulukuussa syntyneille pennuilleen, että millaisilla jumppaliikkeillä yleisö pidetään tyytyväisenä ja hoitaja anteliaana hedelmien suhteen. Ihan hyviä koppeja emo napsi.

Herkuttelun äänet näyttivät kantautuvan toiseenkin aitaukseen, missä kiipeiltiin tarkkailemaan naapurin tapahtumia ja elkeet alkoivat olla hieman sen oloisia, että hedelmät kyllä kelpaisivat tännekin. Onneksi odotus palkittiin ja kohta pääsi karhupariskunnan vanhempikin pentue herkuttelemaan terveellisellä välipalalla.

Palatessani takaisin eläinpuiston portille huomasin kolme tuntia kuluneen aika vikkelästi. Saman havainnon teki myös mahani ja niinpä siirryinkin suoraan tien toiselle puolelle Hotelli Mesikämmenen buffet-pöydän antimien ääreen. Kohtuuhintainen ja runsas tarjoilu maittoi enemmän kuin hyvin. Kyllä se nähtävästi nälkää saa aikaiseksi metsäpolulla tallustelukin. Päivällismässäilyn jälkeen piti vielä käydä vähän tutkimassa hotellia ja katsomassa oliko kaikki niin sanotusti ennallaan. Kyllähän siellä tutut portaat kiemurtelivat kallion sisällä ja vesikin valui edelleen paikoitellen seiniä pitkin. Mikään ei siis ainakaan merkittävästi ollut 30 vuodessa muuttunut. Hotelli on kyllä varmasti sisätiloiltaan yksi vaikuttavimmista. Ainakin Suomessa. Ainakin miun mielestä.

Näin on siis katkaistu n. 30 vuoden tauko ja käyty katsastamassa Ähtärin Eläinpuiston meininki. Voin kyllä ihan suositella paikkaa. Nähtävää riittää ja etenkin lapsiperheillehän tuollainen paikka on mitä parhain. Vielä kun majoituksenkin saa aivan vierestä. Alueella myös kunnostetaan eläinten elinoloja ja -tiloja jatkuvasti. Tälläkin hetkellä korjauksia ja uudistuksia oli menossa useammassakin paikassa, mutta ne eivät sanottavasti häirinneet sen enempää asiakkaita kuin puiston asukkaitakaan. Tulkaa siis ihmeessä käymään täällä nalleperheen naapurissa!

Ja loppuun vielä kaksi kuva-arvoitusta.
Ensimmäinen kuva: etsi ahma
Toinen kuva: bongaa poro

Päivän huikeat kokonaiskilometrit 16. Eikä matka edes edistynyt yhtään!

Päivä 15: Ruovesi - Ähtäri

Tuulesta ja sateen ripottelusta ei ollut tietoakaan kun aamu Ruovedellä valkeni. Huoneeseen edellisenä iltana tuodun, hieman suppean, aamiaisen syötyäni lähdin nautiskelemaan auringonpaisteesta ja kohtuullisen leppoisasta tuulesta Suomen Route 66:n varrelle. Eli jatkoin matkaani Ruovedeltä kohti Virtoja ja Ähtäriä tie 66:ta pitkin.

Voisi sanoa, että eteneminen kohti Virtoja oli täysin päinvastaista aiempiin matkapäiviin verrattuna. Aurinko ei ruskistanut pelkästään naaman vasenta puolta, tuuli ei ollut vastainen ja etenemissuuntakin oli etelästä pohjoiseen. Tuuli häiritsi oikeastaan vain avoimilla vesistöjen varsilla, jossa se pääsi puhaltamaan ajoittain sivusta. Muutoin matka eteni todella mainiosti. Tie Ruovedeltä pohjoiseen on vieläpä maastoltaan miellyttävää ajella. Jyrkkiä mäkiä ei ole, ja tie menee pitkien loivien nousujen ja pitkien loivien laskujen rytmittämänä kangasmetsien lomitse. Ja osuu matkan varrelle myös Torisevan rotkojärvet, joiden kallioseinämiä näkyy tiellekin.

Kartta ei juuri kunnollisia taukopaikkoja lupaillut Ruoveden ja Virtain välille, ja niinpä olinkin iloisesti yllättynyt kun reippaasti sujuneiden 19 kilometrin jälkeen Visuveden paikkeilla kohdalle osui leipomon kahvila. Olin siinä vaiheessa edennyt noin tunnin verran, joten tauko tuli sopivaan kohtaan. Kyseessä oli Raunon Leivän myymälä-kahvila, jonka yllättävänkin runsaasta valikoimasta teen kylkeen valikoitui possumunkki. Kuinkas muutenkaan. Kahvilan nurkalla oli kahden pöydän kokoinen terassikin, jossa oli mukava viettää taukoa auringon paisteessa ja leipomon asiakkaita seuraillen.

Tauon jälkeinen kartan vilkuilu näytti, että olin noin puolimatkassa lounaspaikaksi suunnittelemaani Kitusen Kievariin nähden. Kello puolestaan näytti, että miulla olis noin tunti aikaa ehtiä sinne, nähdäkseni juuri sopivasti naisten olympiamelonnan finaalin. Niinpä polkin kuin heikkopäinen eteen päin vähän väliä kelloa vilkuillen ja koko ajan vakuuttuneempana siitä, että miehän jopa ehdin perille ajoissa. Finaalin oli aamun tietojen mukaan tarkoitus alkaa 12:08 ja olin Kitusen Kievarin pihalla n. 12:04. Pyörä siis äkkiä parkkiin, pikaiset venytkset ja sisälle...vain todetakseni, että paikan telkkarista näkyy pelkkää pikselimössöä. Ei mitään selkeän kuvan tai äänen kaltaistakaan. Noh, myöhemmin toki selvisi, ettei finaalissa suomalaisittain paljon jännittämistä ollut, joten samapa tuo vaikka jäikin näkemättä. Syömäänhän tuonne kuitenkin pääasiassa olin mennyt ja se puoli käynnistä oli melkein liiankin onnistunut ja täyttävä. Paikka tarjosi erittäin runsaan lounaspöydän, josta en edes kaikkea jaksanut maistella/syödä. Tokihan sitä olisi voinut ahtaa kaiken mahdollisen, mutta luulen ettei pyörä olisi liikkunut kovinkaan rivakasti sen jälkeen. Tämän vuoksi napostelin vain salaatit, muusin, jauhelihapihvin ja marjakiisselin.

Lounaspaikan ikkunasta katselin syömisen lomassa risteyksessä olevaa kilometritaulua, joka näytti Ähtäriin olevan matkaa vielä 40 km. Toisin sanoen majapaikkaani, joka sijaitsi keskustan jälkeen, vielä muutama kilsa enemmän. Tien profiili oli tähän asti ollut niin mukava ja joutuisa, että olin toiveikas saman tyylin jatkumisen suhteen tästä eteenpäinkin. Ja sellaisenahan se jatkui. Jouduin vaan harmikseni jättämään tie 66:n, sillä reitti jatkui tie 68:aa pitkin Ähtäriä kohti. Metsä- ja järvimaisemien lisäksi reitin varrella sattui silmiin myös kiitokset sotiemme veteraaneille. Otin itsekin tuolla kohtaa tilkkasen Hart-Sportia.

Pyöräily GT -kartat ovat olleet ja ovat edelleen tärkeä oljenkorsi reissullani. Niiden avulla on hyvä miettiä reitin suuret linjat ja selvittää myös hieman mahdollisia taukopaikkoja. Välillä nekin tosin erehtyvät, mutta onneksi niin voi käydä positiivisessakin mielessä. Karttaan oli laitettu Virtain ja Ähtärin välille Killinkoski niminen paikka, jonka kohdalle oli merkitty uimaranta, kirkko ja tieto siitä, että meloessa joudut kantamaan kanoottia tässä kohtaa melontareittiä. Sen sijaan merkitsemättä oli jätetty Killinkosken Wanha Tehdas, joka osoittautui hauskaksi tauko- ja käyntikohteeksi. Kokonaisuus koostuu vanhan nauhatehtaan tiloissa toimivasta kahvilasta sekä museoista. Ja näitä pieniä museoita onkin sitten melkoinen määrä. Tiloista löytyy nauhateollisuusmuseo, kameramuseo, nostalgisten lelujen museo, parturi-kampaamomuseo, vanhojen opetustarvikkeiden museo, vpk-museo sekä tietysti kirpputori!

Katseltavaa siis riittää pitempäänkin pysähdykseen jos asiaan kiinnostusta löytyy. Ja jos ei muuta, niin ainahan tällaisten pienten paikkojen kahviloita pitää tukea. Niinpä nautiskelin rahkapullan ja retrotölkki-Jaffan kahvilan terassilla. Ja jälleen pyörämatkalainen herätti paikallisissa kiinnostusta. Rupattelin pullan ja Jaffan lomassa pitkät pätkät kahvilassa asioineen miehen kanssa, joka kyseli kiinnostuneena niin pyörästä kuin reissustakin. Oli itsekin aikeissa hankkia nykyistä parempaa pyörää ja toki vaihtelin hänen kanssa asiantuntevasti näkemyksiä ja kokemuksia asiasta.

Löysin museoiden lomasta myös selkeästi omakuvani.

Loppumatka Ähtäriin sujui mukavasti museoiden näkymiä muistellessa ja iltaruokasuunnitelmia pohdiskellessa. Koska majapaikkani oli Ähtärin keskustasta vielä matkaa 10 km, päädyin ratkaisuun käydä syömässä päivällisen jo ennen majoitukseen menoa. Eläinpuiston kupeesta tiesin löytyvän parikin ravintolaa, mutta koska mitä luultavimmin kävisin niissä syömässä perjantain aikana, niin ajattelin hankkia apetta nyt jostain keskustan paikasta. Valikoima vaan ei ollut kovin ihmeellinen. Tulin siis siihen tulokseen, että pizza kelvatkoon tämän päivän toiseksi ruuaksi, ja valitsin ensimmäisen kohdalle osuneen alan yrityksen. Nimi jäi vähän epäselväksi, mutta ilmeisesti se oli jokin Ähtärin ravintola ja pizzeria. Eli varsin tyypillinen pizzeria, jonka Tropicana-pizza oli ihan kohtalaisen maittava ja paikan sisustus asiaan kuuluvan yksinkertainen.

Koska en ihan täysin luottanut pizzan täyttävyyteen loppuiltaa ajatellen, niin hain vielä kaupasta hieman lisäevästä mukaani ennen majapaikkana toimivaan Valkeiseen Lomaan suuntaamista. Olin katsonut kartasta jotenkin mukamas fiksusti, että en mene sinne sitä kautta mistä paikkaan opastetaan, vaan kierrän toista kautta pienempää tietä pitkin ja säästä vähän matkassa. Puolimatkassa tuota vaihtoehto reittiä meinasi jo hetkittäin usko loppua, sen verran metsätiemäisessä kunnossa kyseinen hiekkatie oli. Käytännössä tie oli juuri sellainen millaisia yleensä yrittää vältellä viimeiseen asti pyöräreissuilla, ja nyt sitten menin sinne täysin vapaaehtoisesti. Jälkikäteen tehty tarkistus kartasta muuten näytti, että matka oli ihan yhtä pitkä myös tuon miun "oikoreitin" kautta. Noh, perille joka tapauksessa päästiin ja vastassa oli mitä miellyttävimmän oloinen ja rauhallinen maalaistalon pihapiiri. Tavoitin talon emännän kylpypaljua täyttämästä, ja hän tuli antamaan miulle avaimen ja liinavaatteet makuusoppenani toimivaan Konstan Kammariin. Täytyy sanoa, että tämä paikka on kyllä reissuni miellyttävimpiä ja sympaattisimpia majapaikkoja. Kyllä vanhaan aittarakennukseen tehdyissä majoitustiloissa on aina oma viehätyksensä. Tuollaiselta Ähtärin "etäkotini" näyttää sisältä ja ulkoa ympäristöineen.

Täällä vietän seuraavat kaksi yötä nalleperheen naapurissa ja äärimmäisessä maaseudun rauhassa.

Ja loppuun vielä eräänlainen kunnianosoitus Suomen Route 66:lle:

Päivän kokonaiskilometrit 87.

Ähtäriin saavuttu

Täällä siis ollaan, nalleperheen naapurissa. (tuun käyttämään tota sanontaa vielä ärsyttävän usein)

Koska nökötän täällä koko huomisen päivän, niin teen taas aikataulun joustavuuden niin salliessa sen, että kertailen tämän päivän tapahtumat huomisaamun aikana. Toki sen verran voin sanoa, että kahden seuraavan yön majoituksesta huolehtii Valkeisen Loma.

Päivä 14: Tampere - Ruovesi. Ja matkailijan houkuttelua.

Taisin jo aiemmin jotain todeta, ettei sateenvälttelypäivät ole oikeen tuoneet toivottua lopputulosta tällä reissulla. Ja tämä päivä sen lopulta varmisti. Eilen jos olisin lähtenyt liikkeelle niin tuskin olisi sadekamppeita tarvinnut lainkaan. Eipä niitä tänäänkään paria kymmentä kilometriä pitempään tarvittu ja sadekin oli vaan sellasta tasasta kevyttä ripsuttelua, mutta joka tapauksessa sitä tuli matkan varrella enemmän kuin mitä vaikkapa Tampereella eilispäivän aikana. Mutta mitä sitä menneitä miettimään, keskitytään tähän päivään.

Aamu alkoi jälleen Mango Hotelin maittavalla aamiaisella ja jatkui kamojen pakkaamisella. Sen lisäksi, että sitä sadetta saattoi olla tiedossa, niin lähes varmaa oli, ettei aurinkoa olisi tiedossa missään vaiheessa. Tai oli sitä lopulta sen verran, että ainakin yhdessä vaiheessa olin melkein erottavinani varjoni. Liiemmälti ei myöskään ollut lämpöä tarjolla. Mittari taisi lähdön hetken lähestyessä näyttää +12 eikä ennusteet paljon enempää luvanneet päivemmällekään. Oli siis turvauduttava pitempään lahkeeseen pukeutumisen osalta. Vielä ennen lähtöä nappasin hotellin etupihalta kuviin sieniä kasvattavan kurtunvinguttajan.

Alkumatkasta melkein tunti kulki samoja uria mitä pitkin olin viikko sitten ekan kerran tullut Tampereelle. Nyt toki päinvastaiseen suuntaan. Tutut tiet jätin Jyväskyläntien ylitettyäni ja suunnatessani Teiskon alueille. Olin varautunut kulkemaan päivän mittaan erinäisiä metsätaipaleita, mutta matkalle osui yllättävän useita erinäisiä pieniä asutuskeskittymiä. Vajaan parin tunnin ajelun jälkeen kohdalle osunut sellainen oli Kämmenniemi, jossa oli aika tovin verran vetää henkeä. Ilma ei jostain syystä houkutellut jäätelötauon pitämiseen. Sen sijaan noukin Salesta mukaani reilun banaanin ja purkin jogurttia, jotka nautiskelin kaupan seinustalla. Kauppaa vastapäätä olisi ollut tarjolla myös paikallinen kuppila, Kessan baari, joka ei kuitenkaan ihan niin houkuttelevalta vaikuttanut, että olisin sen tarjontaan käynyt tutustumassa.

Reitin varrella tuli tietysti myös vastaan jo niin kovin tutuksi tulleita näkymiä ammoisina aikoina kukoistaneista yrityksistä. Sen verran muutaman niiden kohdalla kuitenkin vielä elämä hengittää, että kirjastoauto kohdalla pysähtelee. Ainakin luultavasti.

Olin jo etukäteen reittiä miettiessäni bongannu kultturellin kohteen, joka osuisi sopivasti matkan varrelle. Kaiken hirmuisen kiireen keskellä ehdin kuitenkin jo unohtaa koko jutun, kunnes tänään tulin sen kohdalle. Pellolla jököttävä sininen lehmä palautti välittömästi mieleeni Maitolaiturimuseon, johon olin jo alustavasti perehtynyt internetin ihmeellisesssä maailmassa. Kyseessä on Euroopan, ellei peräti maailman, pienin museo, jonka varsinaiset taideaarteet levittäytyvät sitä ympäröivässä maaseutumaisemassa. Tämän kesän näyttely kantaa nimeä Velaatan Gukkenmain-museo. Todella hauska ja sympaattinen nähtävyys. Ja mikä parasta, sen luona voi pysähtyä raitiovaunullakin. Mikäli siis sellaisella sinne sattuu pääsemään.

Muutama kilsa tämän taidenautinnon jälkeen piti koukata kolmisen kilsaa reitiltä sivuun, jotta sain edes jonkinlaista lounastakin päivän ohjelmaani. Reittiä miettiessäni totesin, että lounaspaikat ovat todella vähissä. Käytännössä niitä oli tarjolla kaksi. Eka olisi ollut se Kessan baari, mutta se oli epähoukuttelevan olemuksen lisäksi myöskin hieman liian aikaisin kohdalla. Toinen vaihtoehto oli sitten Kaanaan moottoriurheilukeskuksen kahvila Lippumies, joka mainosti nettisivuillaan tarjoilevansa kuumaa kahvia, kylmää olutta ja maukkaita ruoka-annoksi. Tuon kolmannen perusteella se valikoitui ruokapaikakseni. Mutta eipä hääviä ollut tuo maukkaiden ruoka-annosten tarjonta. Kolme vaihtoehtoakohan siinä olisi mahtanut olla ja niistä valkkasin makkarakorin. Käsi sydämellä voin vannoa, ettei ollut mitenkään erityisen kurmeeta eikä myöskään hirmu ravintorikas lounas se.

Lounastauon aikana kohdalle osui päivän runsaimmat sateet, joten sikäli ajoitus osui ainakin ihan nappiin. Jonkin verran siinä syönnin jälkeen viivyttelin lähtöä, ja vaikka sade hieman laantuikin, niin päätin silti kiskoa sadekampetta ylleni ennen matkan jatkamista. Ja ihan hyvä, että tein niin, koska oikeastaan koko lopun 30 kilsan ajan taivaalta ripsi sellaiseen tasaisen kevyeen tahtiin vettä. Niinpä tuolta lounaan jälkeiseltä etapilta ei kauheasti sen kummempaa kerrottavaa ole, kuten ei kuviakaan. Sen tosin voin sanoa, että nyt ekaa kertaa käytössä ollut pusakka, housut ja kenkien sadesuojat vaikuttivat toimivilta. Ei tarvinnut polkijan sotkea märkänä.

30 vaihtelevan sateisen kilometrin jälkeen saavuin lopulta Ruoveden keskustaan ja onnistuin bongaamaan majapaikkanikin, Hotelli Lieran. Täytyy kyllä sanoa, että näiden pikku kuntien/kaupunkien hiljalleen pystyyn kuolevat hotellit onnistuvat olemaan aina hieman erityislaatuisia. Tällä kertaa olin saanut ohjeistuksen, että hotellin vastaanotto sijaitsee Hopea Auringossa hotellin yhteydessä toimivan Ravintola Lieran alakerrassa. Jotenkin luonnostaan oletin, että tämä Hopea Aurinko on jonkinlainen kahvila tai pubi tai muuta vastaavaa. Todellisuudessa hotellin vastaanottona toimii OMPELIMO Hopea Aurinko, josta sai haettua avaimen ja jonne majoitus myös maksetaan. Hauska on myös hotellin aamiaisjärjestely. Samainen ompelimonainen, jolta sain avaimen, toi vähän ajan päästä huoneen jääkaappiin aamiaistarpeet. Huomasin tosin vasta nyt myöhemmin illalla, että minkäänlaisia kahvi- tai teetarpeita ei tullut, vaikka kupit ja vedenkeitin kyllä löytyy. Itse hotellirakennus on juurikin niin autioituneen oloinen kuin vain voi olla. Ravintolakin on ilmeisesti auki vain lounasaikaan. Huoneita ei ole seitsemää enempää, mutta on niistä sentään komeat järvinäköalat terassilla. Positiivista huoneissa on jälleen omasta näkökulmasta riittävä tila ja kuivausteline. Pientä pintaremonttiakin huoneisiin on tehty, mutta kyllä joka paikasta haisee läpi aika vahva 80-luku.

Jos ei päivän lounas aiheuttanut ihastuksen huudahduksia, niin sitä ei kyllä tehnyt päivällinenkään. Ruoveden valtavasta ruokapaikkavalikoimasta voi ihan oman mieltymyksensä mukaan valita meneekö syömään kylän ainoaan pizzeriaan vai läheisen Haapasaaren lomakylän ravintolan. Päädyin jälkimmäiseen, koska uskoin saavani sieltä jotain maittavaa heidän a'la carte -listalta. Lisäksi paikka oli sopivan pienen kävelymatkan päässä, joten jalat saivat vähän verryttelyä pyöräilyn päälle. Lomakylän Jätkäinkämppä-ravintolan ruokalista rakentui ilmeisesti jonkinlaiseen "yksinkertainen on parasta" -ajattelun varaan. Lista koostui neljästä pääruuasta, jotka olivat suunnilleen grillikana, grillipossu, grillilohi... Sinänsä nyt ei varmaan ollut paljonkaan väliä minkä noista olisi valinnut, tuskin lopputulos sen ihmeellisempää olisi ollut. Grillikanaan päädyin ja se tarkoitti käytännössä kolmea kanankoipea (siis ei suinkaan edes mitään koipi-reittä, vaan niitä nysiä koipia), ja hieman riisiä ja salaattia niiden kyljessä. Plus toki leipää. Vähän oli sellainen "ai tässäkö tää on" -olo, mutta syötävähän ne oli kun ei muutakaan ollut. Pistelin siis aterian poskeeni ja poistuin kiittäen paikalta. Ei jäänyt paikasta kovin huikea vaikutelma.

Paluumatkan hotellille suoritin järvenrantaa myötäilevää polkua pitkin. Polku johdatteli miut ilmeisesti yhdelle Ruoveden tärkeimmistä nähtävyyksistä, Runebergin lähteelle. Olin jo lomakylälle päin kävellessäni nähnyt paikkaan osoittavan kyltin ja aattelin, että pitäähän moinen käydä katsomassa. Lähde oli omalla tavallaan mykistävä, mutta ei varmaan sillä tavalla kuin on tarkoitus. Missään ei ollut mitään infokylttiä tai edes vettynyttä paperia, jossa olisi kerrottu miksi lähde nyt on nimenomaan Runebergin lähde. Joo, oletettavaa on, että herra Runebergilla on ollut jotain tekemistä lähteen partaalla, mutta voisi asiasta myös jollain tapaa kertoa tällaiselle uteliaalle turistille. Muutenkin lähteen ympäristö oli aika rähjäisen oloista. Ja kyllähän siellä yksi opastaulu oli. Ruoveden kunnan teknisen viraston ilmoitus siitä, että lähteen vettä ei ole tutkittu eikä sen käyttöä suositella. Suoraan sanottuna lähteen lammikkoon vilkaistuani ei olisi tullut mieleenkään.

Siinä lähteeltä eteenpäin kävellessäni mietiskelin Ruoveden tarjontaa matkailijoille. Keskustan majoitusvaihtoehdot ovat autiolta näyttävä seitsemän huoneen hotelli ja pienen matkan päässä sijaitseva lomakylä, ravintolatarjonta kebab-pizzerian ja keskinkertaisen ravintolan varassa, ja nähtävyytenä levän viherryttämä ja roskien ruskistama lähde. En kyllä osaisi kenellekään vakuuttavasti perustella, miksi kannattaisi lomamatkalla pistäytyä Ruovedellä. Löytyy täältä toki myös venesatama, jossa jopa oli jonkin verran veneitäkin. En tosin tiedä miksi veneilijätkään täällä kävisivät. Ehkä syynä on venesataman puistoalueen asukit.

Tällainen paikka siis on Ruovesi. Kyllähän tällainenkin pitää käydä kokemassa, niin on sitten perspektiiviä muunlaisiin paikkoihin. Huomiseen päivään lähden sillä ajatuksella, että Ähtäri pesee tämän paikan mennen tullen. Nalleperheen naapurissa vietänkin sitten pari yötä. Tähän loppuun vielä Ruovesi-kävelykierrokseni viimeinen kuva. Onnistuin ikuistamaan majapaikkani myös ulkopuolelta. Se on tuo puiden siimeksessä oleva bunkkeri.

Päivän kokonaiskilometrit 87.