Alla ei ole sen enempää neli- kuin kaksipyöräistäkään, mutta pitihän tätä uutukaista sentään tulla vilkasemaan, kun tälleen Isolle Kirkolle asti työreissu suuntautu.
30. elokuuta 2012
28. elokuuta 2012
Satunnaista lenkkiä
Ja nyt ei puhuta lenkkimakkarasta vaan, kuinkas sattukaan, pyörälenkistä. Voisin puhua kyllä makkarastakin. Hyväähän se on. Ainakin sellanen hyvä lihaisa makkara. Ei mitään jauhopötkylää. Eikä myöskään mielellään juustoversiota, koska se juusto on ekalla purasulla nenässä ja silmässä ja polttaa kielen. Nauti siinä sitten.
Eli pyörälenkistä. Kävin sunnuntaina ekalla lenkillä sitten reissulta paluun. Puolitoista viikkoa siis ajelin vaan työmatkoja ja muita satunnaisia keskustassa pistäytymisiä. Tuo lenkkitauko johtui ihan vaan saamattomuudesta ja osin myös siitä, että ilmat taisi olla vähän vaihtelevia. Pääasiassa kuitenkin vaan saamattomuudesta. Viikonloppuna oli nyt kuitenkin niin hienot aurinkoiset loppukesän ilmat, että pakko oli lähteä kämpästä ulos. Lauantaina kävin pari tuntia käppäilemässä lähimetsässä ja sunnuntaina siis hyppäsin satulaan.
Pituutta lenkille kertyi 30 km ja tahti oli tarkoituksella vähän rauhallisempi. Tämä siitä syystä, että otin lenkin hieman testin kannalta. Testin kohteena oli tuo reissun aikana temppuilemaan alkanut polvi. Oli ihan ilo huomata, että poljeskelu sujui hyvin eikä matkan varrella tullut edes tukea ikävä. Ehkä silti, jos nyt tässä vielä syksyn aikana tulee pidemmille lenkeille lähdettyä, niin varoiksi nakkaan tuen mukaan tarakalle.
Yhdistin tuohon iltapyöräilyyn myös hieman työjuttuja. Otin lenkille kameran mukaan, koska oli tarvetta napsia työkuvioita varten muutamia kuvia. Ja ettepä arvaa mitä miun oli tarkotus kuvata. METSÄÄ! Reissuani seuranneet tietävät, että vähän menee ironian puolelle moinen tehtävä. Kolmen viikon maisemamatkaan verrattuna nyt tosin piti löytää mahdollisimman rumaa metsää, mielellään ihan hakkuuaukeaa tai muuten vaan raivattua pöpelikköä. Täysin varma en ollut mitä reitin varrella tarkalleen ottaen olisi, mutta ihan sopivan nättejä paikkoja onneksi osu kohdalle.
Katellaan meneekö seuraavaan lenkkiin toiset puolitoista viikkoa vai peräti monta kuukautta. Oon tässä jo havainnu pientä kaipuuta hiihtoladuille, joten sellanen pikainen syksy ja aikainen talvi kelpais kyllä miulle. Laitetaan siis tilaukseen. Saa toimittaa.
25. elokuuta 2012
Tour de Kesä 2012: Jälkipöhinät
Siitä on nyt reilu viikko, kun kotiuduin turneeltani. On ehkä sopiva hetki vähän käydä läpi miten kaikki sujui, mitä jäi mieleen ja mihin asioihin seuraavalla kerralla keskittyä enemmän.
Mistähän alottaisi.. Reissu kokonaisuudessaan oli onnistunut. Onnistuin täyttämään sen alkuperäisen tavoitteeni eli pyörällä kotipihasta liikkeelle ja pyörällä kotipihaan takaisin. Käytännössähän näin tapahtui viime kesän reissullakin, mutta silloin sekä lähtö että paluu pyörällä tapahtui vain kodin ja juna-aseman väliä. Nyt sen sijaan lähdettiin ihan kunnolla matkaan omalta pihalta. Ja vaikka puolimatkassa reissua meninkin yhden välin junalla, niin ainakaan henkilökohtaisesti en laske sitä millään tavalla tappioksi tai huijaamiseksi. Itselleni kun ei tällaisilla reissuilla ole niinkään oleellista tehdä siitä armotonta suorittamista, vaan miellyttävää ja nautittavaa matkantekoa. Ja vaikka junamatkan kilometritkin laskettaisiin mukaan, niin etenin kuitenkin reissun kokonaismatkasta n. 90 % pyörän selässä. Ihan riittävästi, jotta voi sanoa olleensa nimen omaan pyöräreissulla.
Tuossa alla on lopullinen reittikartta, joka löytyy myös Google Mapsista.
Mitä sitten jäi positiivisimpana mieleen. Tulin käyneeksi ja nähneeksi taas monia uusia, kiinnostavia ja hauskoja paikkoja. Mieleen jäivät etenkin Väätäiskylän Itepalvelu-kioski ja Teiskon Maitolaiturimuseo. Kumpikin esimerkkejä aivan teiden varsilla olevista pienistä persoonallisista kohteista, joista kuitenkin autolla ajaa valitettavan helposti ohi. Pieni ja persoonallinen sopii kuvaamaan myös monia reissun majapaikkoja. Maatilamatkailu Kumpunen, Majatalo Kotipuro ja Valkeisen loma ovat kaikki majoitusyrityksiä, jotka jäävät positiivisesti kävijän mieleen. Lisäksi näihin kaikkiin paikkoihin sopii myös sana henkilökohtainen. Saamasi palvelu tuntuu oikeasti siltä, että se tehdään juuri sinua itseäsi varten ja koet suorastaan pakottavaa tarvetta suositella paikkoja myös muille. Eikä koskaan ole myöskään huono asia isojen yritysketjujen sijaan tukea pieniä paikallisia yrityksiä. Jatkossa voisin myös harkita näiden Warm Showers -majoittajien hyödyntämistä. Vaikka toisaalta pienten majoitusyritysten käyttäminen antaa myös mukavasti lisää ammatillista näkemystä ja kokemusta.
Tuo sama asia koskee myös ruokapuolta. Pysähdykset pikkukylien muutaman asiakaspaikan kokoisissa kahviloissa ovat äärimmäisen antoisia. Jokainen paikka on erilainen, teetä tai kahvia ryystäessäsi olet samalla kuin osa kylän elämää, ja ympäriltä puutuu kaikki turha kiire ja hälinä. Ja mikäänhän ei isommissakaan keskuksissa estä valitsemasta taukopaikaksi suuren liikenneaseman sijaan vaikka sitä tien toisella puolella sijaitsevan leipomon kahviota. Jos taas selityksenä aina samojen taukopaikkojen käytölle on se, että ne löytää niin helposti ja ovat tien varrella, niin tähänkin on olemassa apuja ainakin parin nettisivun muodossa. Kuluttaja-lehti on kerännyt oman listan, jossa on vaihtoehtoja näille erään kauppaketjun keltaisille keitaille: Taukokeitaat kartalla. Samoin Taukopaikat.com-sivulta löytyy vaihtoehtoja, joista valita pysähdyspaikkansa. Ja mitäpä olisi vaihtoehtopaikkojen löytäminen ilman, että tieto niistä leviää myös sosiaalisen median kautta. Facebookin Vaihtoehto ABC:lle -ryhmässä ihmiset voivat kertoa omia taukopaikkasuosikkejaan. Lyhyesti sanottuna: vaihtoehtoja siis on ja pienellä viitseliäisyydellä niistä pienimmätkin saa myös sovitettua oman matkareittin varrelle.
Entä mitä negatiivista jäi mieleen. Tämän vois oikeestaan myös kääntää muotoon "mitä teen seuraavalla kerralla toisin". Nyt kaksi pitempää reissua tehneenä voin sanoa, että oon aika hyvin jo oppinut miltä Suomen metsät näyttää teiden varsilla. Etenkin miltä ne näyttää useiden kymmenien kilometrien mittaisilla päivämatkoilla ilman sen kummempia pysähdys- tai käyntikohteita. Tämä on ehkä se asia, johon jatkossa haen eniten muutosta. Toisin sanoen reitti pitää miettiä niin, ettei päivän ajomatkoista suurin osa ole pelkkää metsän keskellä menoa. Tai jos näin on, niin siinä tapauksessa sellaiset päivät pidetään kilometrimäärältään lyhyempinä. Tiedän kyllä, että Suomessa on metsää aivan tolkuttomia määriä joka puolella, mutta toisaalla niitä metsiä täplittää kylät ja kaupungit hieman tiheämmin kuin toisaalla. Jos 80 kilometrin päivämatkasta ollaan poissa metsäpätkiltä vain lähtöpaikan, lounaspaikan ja seuraavan illan majapaikan verran, niin homman mielekkyys joutuu turhaan koetukselle. Pelkän metsien "pakoilun" lisäksi reitti pitää siis katsoa niin, että kiinnostavia käyntikohteita löytyy matkan varrelta muutenkin kuin vain ruokapaikan verran. Käytännössä tämän toteuttaminen tarkoittaa sitä, että tulevat reissut ovat mallia "julkisilla paikkaan A - pyörällä paikkaan B - julkisilla kotiin" tai tuon mallin varioimista eri tavoin.
Mitäpä vielä.. Muut opit ja korjattavat asiat on lähinnä kosmeettisia. Jossain vaiheessa reissua tuli mieleen, että olisi hyvä jos pyörässä lepattaisi vaikka pieni Suomen lippu. Vaikka muutama ihminen tulikin spontaanisti juttelemaan ja kyselemään, mistä olen tulossa ja minne menossa, niin näitä kyselijöitä olisi varmasti enemmänkin, jos ihmiset heti näkisivät miun todennäköisesti olevan suomalainen. Uskoisin, että moni olettaa pyörämatkailijan nähdessään tämän tulevan jostain vinokielisestä maasta, ja siitä syystä ei ehkä uskalleta tulla juttelemaan. Koitetaan siis jatkossa madaltaa tätä kynnystä. Lisäksi ainakin tällaisen reissaajan, joka kirjailee menon etenemistä ylös netin ihmeelliseen maailmaan, kannattaisi kanniskella mukanaan jonkinlaisia käyntikortteja tai vastaavia, joita jaella asiasta kiinnostuneille vastaantulijoille. Tähän asiaan olenkin jo askarrellut apuja, joten siltä osin ollaan valmiimpia tuleviin reissuihin ja pyöräilyilon entistä parempaan jakamiseen.
Miulta kyseltiin jo heti ennen kun olin edes ehtinyt reissuun lähteä, että mitä tänne blogiinkin listaamistani varusteista ja tavaroista voisin jättää pois kyydistä ilman, että reissu menisi piloille. Käydäänpä siis lopuksi vähän läpi, mikä ehkä oli turhaan mukana:
Niin ja retkipyyhettäkään en tarvinnut, mutta koska pyyhe pitää aina olla mukana, niin tätä on oikeastaan turha edes mainita.
Että sellanen savotta se. Fiilis oli reissuun lähdettäessä hyvä, pysyi hyvänä sen ajan, oli hyvä kun pääsin kotiin ja jatkuu hyvänä edelleen. Ja uskon hyvää fiilistä riittävän niin pitkään, että kun seuraava kesä koittaa, niin löydän itseni taas jostain päin Suomea kummastelemasta, että miten se pyörämatkailu voikaan olla niin hienoa!
Sitä odotellessa Fillarnisti jatkaa eloaan niin syksyn, talven kuin muidenkin tulevien vuodenaikojen mukana. Seurailkaa siis blogia ja tykkäilkää Facebookissa, koska Fillarnisti on nyt myös siellä!
Pyöräilyiloa!
Mistähän alottaisi.. Reissu kokonaisuudessaan oli onnistunut. Onnistuin täyttämään sen alkuperäisen tavoitteeni eli pyörällä kotipihasta liikkeelle ja pyörällä kotipihaan takaisin. Käytännössähän näin tapahtui viime kesän reissullakin, mutta silloin sekä lähtö että paluu pyörällä tapahtui vain kodin ja juna-aseman väliä. Nyt sen sijaan lähdettiin ihan kunnolla matkaan omalta pihalta. Ja vaikka puolimatkassa reissua meninkin yhden välin junalla, niin ainakaan henkilökohtaisesti en laske sitä millään tavalla tappioksi tai huijaamiseksi. Itselleni kun ei tällaisilla reissuilla ole niinkään oleellista tehdä siitä armotonta suorittamista, vaan miellyttävää ja nautittavaa matkantekoa. Ja vaikka junamatkan kilometritkin laskettaisiin mukaan, niin etenin kuitenkin reissun kokonaismatkasta n. 90 % pyörän selässä. Ihan riittävästi, jotta voi sanoa olleensa nimen omaan pyöräreissulla.
Tuossa alla on lopullinen reittikartta, joka löytyy myös Google Mapsista.
Mitä sitten jäi positiivisimpana mieleen. Tulin käyneeksi ja nähneeksi taas monia uusia, kiinnostavia ja hauskoja paikkoja. Mieleen jäivät etenkin Väätäiskylän Itepalvelu-kioski ja Teiskon Maitolaiturimuseo. Kumpikin esimerkkejä aivan teiden varsilla olevista pienistä persoonallisista kohteista, joista kuitenkin autolla ajaa valitettavan helposti ohi. Pieni ja persoonallinen sopii kuvaamaan myös monia reissun majapaikkoja. Maatilamatkailu Kumpunen, Majatalo Kotipuro ja Valkeisen loma ovat kaikki majoitusyrityksiä, jotka jäävät positiivisesti kävijän mieleen. Lisäksi näihin kaikkiin paikkoihin sopii myös sana henkilökohtainen. Saamasi palvelu tuntuu oikeasti siltä, että se tehdään juuri sinua itseäsi varten ja koet suorastaan pakottavaa tarvetta suositella paikkoja myös muille. Eikä koskaan ole myöskään huono asia isojen yritysketjujen sijaan tukea pieniä paikallisia yrityksiä. Jatkossa voisin myös harkita näiden Warm Showers -majoittajien hyödyntämistä. Vaikka toisaalta pienten majoitusyritysten käyttäminen antaa myös mukavasti lisää ammatillista näkemystä ja kokemusta.
Tuo sama asia koskee myös ruokapuolta. Pysähdykset pikkukylien muutaman asiakaspaikan kokoisissa kahviloissa ovat äärimmäisen antoisia. Jokainen paikka on erilainen, teetä tai kahvia ryystäessäsi olet samalla kuin osa kylän elämää, ja ympäriltä puutuu kaikki turha kiire ja hälinä. Ja mikäänhän ei isommissakaan keskuksissa estä valitsemasta taukopaikaksi suuren liikenneaseman sijaan vaikka sitä tien toisella puolella sijaitsevan leipomon kahviota. Jos taas selityksenä aina samojen taukopaikkojen käytölle on se, että ne löytää niin helposti ja ovat tien varrella, niin tähänkin on olemassa apuja ainakin parin nettisivun muodossa. Kuluttaja-lehti on kerännyt oman listan, jossa on vaihtoehtoja näille erään kauppaketjun keltaisille keitaille: Taukokeitaat kartalla. Samoin Taukopaikat.com-sivulta löytyy vaihtoehtoja, joista valita pysähdyspaikkansa. Ja mitäpä olisi vaihtoehtopaikkojen löytäminen ilman, että tieto niistä leviää myös sosiaalisen median kautta. Facebookin Vaihtoehto ABC:lle -ryhmässä ihmiset voivat kertoa omia taukopaikkasuosikkejaan. Lyhyesti sanottuna: vaihtoehtoja siis on ja pienellä viitseliäisyydellä niistä pienimmätkin saa myös sovitettua oman matkareittin varrelle.
Entä mitä negatiivista jäi mieleen. Tämän vois oikeestaan myös kääntää muotoon "mitä teen seuraavalla kerralla toisin". Nyt kaksi pitempää reissua tehneenä voin sanoa, että oon aika hyvin jo oppinut miltä Suomen metsät näyttää teiden varsilla. Etenkin miltä ne näyttää useiden kymmenien kilometrien mittaisilla päivämatkoilla ilman sen kummempia pysähdys- tai käyntikohteita. Tämä on ehkä se asia, johon jatkossa haen eniten muutosta. Toisin sanoen reitti pitää miettiä niin, ettei päivän ajomatkoista suurin osa ole pelkkää metsän keskellä menoa. Tai jos näin on, niin siinä tapauksessa sellaiset päivät pidetään kilometrimäärältään lyhyempinä. Tiedän kyllä, että Suomessa on metsää aivan tolkuttomia määriä joka puolella, mutta toisaalla niitä metsiä täplittää kylät ja kaupungit hieman tiheämmin kuin toisaalla. Jos 80 kilometrin päivämatkasta ollaan poissa metsäpätkiltä vain lähtöpaikan, lounaspaikan ja seuraavan illan majapaikan verran, niin homman mielekkyys joutuu turhaan koetukselle. Pelkän metsien "pakoilun" lisäksi reitti pitää siis katsoa niin, että kiinnostavia käyntikohteita löytyy matkan varrelta muutenkin kuin vain ruokapaikan verran. Käytännössä tämän toteuttaminen tarkoittaa sitä, että tulevat reissut ovat mallia "julkisilla paikkaan A - pyörällä paikkaan B - julkisilla kotiin" tai tuon mallin varioimista eri tavoin.
Mitäpä vielä.. Muut opit ja korjattavat asiat on lähinnä kosmeettisia. Jossain vaiheessa reissua tuli mieleen, että olisi hyvä jos pyörässä lepattaisi vaikka pieni Suomen lippu. Vaikka muutama ihminen tulikin spontaanisti juttelemaan ja kyselemään, mistä olen tulossa ja minne menossa, niin näitä kyselijöitä olisi varmasti enemmänkin, jos ihmiset heti näkisivät miun todennäköisesti olevan suomalainen. Uskoisin, että moni olettaa pyörämatkailijan nähdessään tämän tulevan jostain vinokielisestä maasta, ja siitä syystä ei ehkä uskalleta tulla juttelemaan. Koitetaan siis jatkossa madaltaa tätä kynnystä. Lisäksi ainakin tällaisen reissaajan, joka kirjailee menon etenemistä ylös netin ihmeelliseen maailmaan, kannattaisi kanniskella mukanaan jonkinlaisia käyntikortteja tai vastaavia, joita jaella asiasta kiinnostuneille vastaantulijoille. Tähän asiaan olenkin jo askarrellut apuja, joten siltä osin ollaan valmiimpia tuleviin reissuihin ja pyöräilyilon entistä parempaan jakamiseen.
Miulta kyseltiin jo heti ennen kun olin edes ehtinyt reissuun lähteä, että mitä tänne blogiinkin listaamistani varusteista ja tavaroista voisin jättää pois kyydistä ilman, että reissu menisi piloille. Käydäänpä siis lopuksi vähän läpi, mikä ehkä oli turhaan mukana:
- Teknistä kerrastoa en tarvinnut kertaakaan. Pitkille kalsongeille olisi voinut tulla tarvetta siinä vaiheessa, jos edessä olisi ollut varmuudella aamusta asti sateessa edettävä matkapäivä. Tällöin ne olis hyvät sadehousujen alla. Mutta nyt niitä ei tarvittu.
- Ne kolmannet kengät, joita päiviteltiin jo ennen reissua, osoittaituivat turhaksi mukana. Ei tullut käytettyä. Ei myöskään lippistä.
- Normi t-paidat, boxerit ja sukatkin käytännössä voisi jättää kyydistä pois, jos reissu on sellainen, että yhdessä ja samassa paikassa ei viivytä päivää tai kahta pitempään. Teknisiä paitoja ja muita on kuitenki useammat mukana, joten niillä pärjäisi vapaa-ajankin.
- Taskulamppua en tarvinnut.
- Ensiapupakkaus, pumppu, paikkasarja ja työkalut olivat myös sellaisia, joille ei käyttöä (onneksi) ollut. Mutta niitä ei kyllä jatkossakaan pois jätetä.
Niin ja retkipyyhettäkään en tarvinnut, mutta koska pyyhe pitää aina olla mukana, niin tätä on oikeastaan turha edes mainita.
Että sellanen savotta se. Fiilis oli reissuun lähdettäessä hyvä, pysyi hyvänä sen ajan, oli hyvä kun pääsin kotiin ja jatkuu hyvänä edelleen. Ja uskon hyvää fiilistä riittävän niin pitkään, että kun seuraava kesä koittaa, niin löydän itseni taas jostain päin Suomea kummastelemasta, että miten se pyörämatkailu voikaan olla niin hienoa!
Sitä odotellessa Fillarnisti jatkaa eloaan niin syksyn, talven kuin muidenkin tulevien vuodenaikojen mukana. Seurailkaa siis blogia ja tykkäilkää Facebookissa, koska Fillarnisti on nyt myös siellä!
Pyöräilyiloa!
20. elokuuta 2012
Varustetäydennystä
Kaikki jollekin asialle omistautuneet tietävät, että omaan harrastukseen tai elämäntapaan liittyvät varusteet ja välineet eivät varmaan missään vaiheessa ole riittävät tai täydelliset. Jotakin pientä viilattavaa ja parannettavaa on aina. Sama pätee myös pyöräilyyn ja pyörämatkailussa käytettäviin varusteisiin.
Pitemmillä (ja miksei lyhyemmilläkin) pyöräreissuilla on luonnollisesti oleellista, miten ja mihin saat kaiken tarvittavan tavaran parhaiten mahtumaan mukaan. Viime vuodelta jo opin hieman vähentämään mukana kulkevaa tavaramäärää, mutta siitäkin huolimatta tilasin tässä kesän aikana jälleen yhden laukun lisää. Tämä ei tarkoita, että varsinaisesti tarvitsisin lisätilaa, vaan enemmänkin kyse on varusteiden kätevästä pakkaamisesta ja niiden näppärästä käyttöön otosta reissun aikana. Toki lisätilaakin tulee, joten jatkossa voin halutessani kuljettaa mukana vaikka tamburiinia, laavalamppua ja Rubikin kuutiota ihan vaan siltä varalta JOS niille tulisi tarvetta.
Mutta takaisin asiaan. Pyörälaukkuperheeni, eli Ortlieb-perheeni, kasvoi tänä kesänä ison satulalaukun verran. Miulla oli jo entuudestaan hyvin minikokoinen satulalaukku, jossa kulki mukana parit työkalut, öljypullo ja paikkasarja. Tämän uuden perheenjäsenen myötä saan nyt pitemmillä matkoilla mukana olevat sadekamppeet kulkemaan helposti ns. käden ulottuvilla.
Tilavuutta laukulla on 2,7 litraa ja siinä kulkee kätevästi työkalujen lisäksi sadehousut, sadepusakka ja kengänsuojat. Ja tämä on testattu, kaikki mahtui. Nohevimmat nyt tietysti tässä vaiheessa miettivät, että oliko miulla tuo laukku taannoisella reissulla mukana vai olenko vaan jotenkin häivyttänyt sen kaikista reissulla ottamistani pyöräkuvista. Noh, tarkoitus oli, että laukku olisi ollut mukana viihdyttämässä jo Tour de Kesä 2012 -reissulla, mutta kiitos Helsingin Urheiluvälinehuollon vaatimattoman seitsemän viikon toimitusajan, näin ei ollut. Tilasin laukun kesäkuun lopussa ja kuin kohtalon ivana saapumisilmoitus paketista sujahti postilaatikkooni samana päivänä kun palasin kotiin reissultani. Joten onnittelut HUH:lle, olihan se tietyllä tapaa osuva ajoitus.
Nyt miulla kuitenkin on laukku ja se odottaa innolla ensimmäistä matkaansa. Enää ei tarvitse reissupäivän aamulla ottaa takalaukuista sadekamppeita muovikassiin tarakalle odottamaan osuuko ennustettu sadekuuro kohdalle, vaan kaikki on näppärästi, kuten jo ennakoivasti itseäni toistaen totesin, käden ulottuvilla!
Raatoni on siis jälleen yhden osan verran täydellisempi matkakumppani.
Pitemmillä (ja miksei lyhyemmilläkin) pyöräreissuilla on luonnollisesti oleellista, miten ja mihin saat kaiken tarvittavan tavaran parhaiten mahtumaan mukaan. Viime vuodelta jo opin hieman vähentämään mukana kulkevaa tavaramäärää, mutta siitäkin huolimatta tilasin tässä kesän aikana jälleen yhden laukun lisää. Tämä ei tarkoita, että varsinaisesti tarvitsisin lisätilaa, vaan enemmänkin kyse on varusteiden kätevästä pakkaamisesta ja niiden näppärästä käyttöön otosta reissun aikana. Toki lisätilaakin tulee, joten jatkossa voin halutessani kuljettaa mukana vaikka tamburiinia, laavalamppua ja Rubikin kuutiota ihan vaan siltä varalta JOS niille tulisi tarvetta.
Mutta takaisin asiaan. Pyörälaukkuperheeni, eli Ortlieb-perheeni, kasvoi tänä kesänä ison satulalaukun verran. Miulla oli jo entuudestaan hyvin minikokoinen satulalaukku, jossa kulki mukana parit työkalut, öljypullo ja paikkasarja. Tämän uuden perheenjäsenen myötä saan nyt pitemmillä matkoilla mukana olevat sadekamppeet kulkemaan helposti ns. käden ulottuvilla.
Tilavuutta laukulla on 2,7 litraa ja siinä kulkee kätevästi työkalujen lisäksi sadehousut, sadepusakka ja kengänsuojat. Ja tämä on testattu, kaikki mahtui. Nohevimmat nyt tietysti tässä vaiheessa miettivät, että oliko miulla tuo laukku taannoisella reissulla mukana vai olenko vaan jotenkin häivyttänyt sen kaikista reissulla ottamistani pyöräkuvista. Noh, tarkoitus oli, että laukku olisi ollut mukana viihdyttämässä jo Tour de Kesä 2012 -reissulla, mutta kiitos Helsingin Urheiluvälinehuollon vaatimattoman seitsemän viikon toimitusajan, näin ei ollut. Tilasin laukun kesäkuun lopussa ja kuin kohtalon ivana saapumisilmoitus paketista sujahti postilaatikkooni samana päivänä kun palasin kotiin reissultani. Joten onnittelut HUH:lle, olihan se tietyllä tapaa osuva ajoitus.
Nyt miulla kuitenkin on laukku ja se odottaa innolla ensimmäistä matkaansa. Enää ei tarvitse reissupäivän aamulla ottaa takalaukuista sadekamppeita muovikassiin tarakalle odottamaan osuuko ennustettu sadekuuro kohdalle, vaan kaikki on näppärästi, kuten jo ennakoivasti itseäni toistaen totesin, käden ulottuvilla!
Raatoni on siis jälleen yhden osan verran täydellisempi matkakumppani.
17. elokuuta 2012
Päivä 22..eiku.. Juhlahetkiä!
Juuri päättyneen reissuni tiimellyksessä sattui eräs juhlallinen hetki, jonka kokonaan unohdin mainita.
Matkan viidentenä päivänä, noin 15 km Jyväskylästä edettyäni, Raatoni mittariin tuli 1000 km täyteen! Juhlahetki osui juuri sille ihanan helteiselle 120 kilsan päivälle, joten en edes muista juhlistinko tapausta mitenkään erityisemmin. Ainakin iltaruuan yhteydessä otin muistaakseni juustokakun, joten ehkä sitä voidaan näin jälkikäteen pitää juhlistamisena.
Eikä tässä vielä kaikki merkkipaalut. Reissu kartutti pyöräilykilometrejä sen verran mukavasti, että eilen 16.8.2012 kaupungille tekemäni visiitin aikana mittariin saatiin 2000 kilometriä. Tarkalleen ottaen rajapyykki saavutettiin klo 17:37. Tämän juhlapäivän kunniaksi puolestaan nautin kakkupalan jo etukäteen kaupungilla ollessani.
Seuraava juhlahetki voisikin sitten olla 3000 km täyttyminen tämän vuoden Kilometrikisassa. Tällä hetkellä kasassa on 2843 km. Tämä siis toukokuun alusta tähän päivään asti.
Matkan viidentenä päivänä, noin 15 km Jyväskylästä edettyäni, Raatoni mittariin tuli 1000 km täyteen! Juhlahetki osui juuri sille ihanan helteiselle 120 kilsan päivälle, joten en edes muista juhlistinko tapausta mitenkään erityisemmin. Ainakin iltaruuan yhteydessä otin muistaakseni juustokakun, joten ehkä sitä voidaan näin jälkikäteen pitää juhlistamisena.
Eikä tässä vielä kaikki merkkipaalut. Reissu kartutti pyöräilykilometrejä sen verran mukavasti, että eilen 16.8.2012 kaupungille tekemäni visiitin aikana mittariin saatiin 2000 kilometriä. Tarkalleen ottaen rajapyykki saavutettiin klo 17:37. Tämän juhlapäivän kunniaksi puolestaan nautin kakkupalan jo etukäteen kaupungilla ollessani.
Seuraava juhlahetki voisikin sitten olla 3000 km täyttyminen tämän vuoden Kilometrikisassa. Tällä hetkellä kasassa on 2843 km. Tämä siis toukokuun alusta tähän päivään asti.
16. elokuuta 2012
Päivä 21: Heinävesi - Joensuu. Kotiinpaluu.
Ja jos oli kaksi edellistä päivää ollut reitiltään osittain tuttua, niin nyt se oli sitä aivan joka metriltä. Ainut yllätys oli heti alkumatkasta Liperiin päin lähdettäessä olleet mäet. Ehkä olin jo unohtanut ne kolmen viikon aikana, mutta vähän oli sellainen "ei taas tätä" -fiilis kun lähdin päivän kilometrejä kahmimaan kasaan. Aivan samanlaisiin korkeuksiin ei nyt päästy kuin mitä oli Leppävirralla, mutta välillä näki ainakin jonkin verran etäälle seuraavan kukkulan huipulle.
Pidin ekan evästauon Vihtarin kaupalla, jossa menomatkallakin pysähdyin jäätelölle. Nyt tosin aattelin, että näin reissun lopussa pitää ehkä jo alkaa vähän keventämään, ja niinpä otinkin jäätelön sijaan jogurtin ja omenan. Kaupan täti vielä ystävällisesti pesi omenan miulle. Hyvää palvelua. Kaupalla mikään ei ollut aiemmasta muuttunut. Vihtorikin seisoi edelleen oven pielessä. Viime kerralla en vaan ollut ilmeisesti tarpeeksi tarkkaan tutustunut kaupan ympäristöön, koska onnistuin tällä kertaa uutena tuttavuutena bongaamaan iloisen puutarhurin.
Tein myös omaa tulkintaani kaupan aukioloajoista. Putiikkia pidetään ahkerasti auki arkena ja lauantaina, mutta sunnuntai on ilmeisesti kauppiaalle panimon sponsoroima lepopäivä.
Maakunnan ja kunnan rajalta oli vielä jonkin verran matkaa Liperin keskustaan, jossa oli aikomus lounastaa. Pientä menomatkalta poikkeavaa piristävyyttä toi se havainto, että Liperi on etelästä päin tultaessa huomattavasti houkuttelevampi ja miellyttävämpi kuin pohjoisesta päin tultaessa. Pohjoisesta päin tultaessa ohitat vaan jonkun huoltoaseman ja sitten tupsahtat keskustaan. Etelästä tultaessa sen sijaan näkymät ovat näinkin idyllisiä.
Kävin myös kurkkimassa tuolla oikealla häämöttävän Rantamakasiinin ympäristössä, josko sieltä olisi jotain lounasta saanut, mutta ei näkynyt seinän listalla muuta ruuan oloista kuin makkaraperunat. Piti siis suunnata taas tuttuun Glitteriin ruokaa saalistamaan. Makasiinilla koukauksen yhteydessä sain myös todistaa, ettei uutiset Pohjois-Karjalan vesien ennätyskorkeuksista ole täälläkään täysin tuulesta temmattu asia. Hieman oli pyörätie saanut uuden olomuodon rannassa.
Lounaan söin siis menomatkan tavoin Glitterissä. Tällä kertaa tarjolla ei onneksi ollut kuivaa kanaa vaan ihan kohtalaisen maukasta aurapossua eli nuijittua sikaa. Söin jopa koko annoksen, joten ei se ihan kamalaa voinut olla.
Liperistä ja lounaalta matkaa Joensuuhun olikin sitten enää parikymmentä kilsaa. Valitettavasti maisemat ja paikat olivat matkan loppuosalla niin tuttuja, etten tajunnut edes kuvata näkymiä. Ainoaksi otokseksi jäi tuhruinen kännykkäkuva Joensuun torista, kun odottelin Rosson terassilla salaatin saapumista.
Pysähdyin siis vielä keskustassa Rossoon toiselle kevyelle aterialle, jottei tarvitsisi heti kotiin päästyä alkaa ruokaa miettimään. Oikeastaan jo tuossa terassilla istuskellessa ja kaupungin elämää seuraillessa tuli olo, että reissu oli tullut päätökseensä. Viimeiset 6 km keskustasta kotiin olivat lähinnä kosmetiikkaa. Vähän kuin Tour de Francen viimeinen etappi, jolla ei juurikaan kilpailun tuloksen kannalta enää ole merkitystä. Kotona oltiin ja se oli pääasia.
Päivän kokonaiskilometrit 82.
Lyhyenä yhteenvetona voisi tässä vaiheessa sanoa, että kaikki meni suunnitelmien mukaan vaikka pieniä muutoksia reittiin teinkin. Mitään kohtalokkaita esteitä tai muutoksia ei kuitenkaan tullut. Tavoitteena oli lähteä pyörällä kotipihasta ja palata samaan paikkaan niin ikään pyörällä, ja tämä toteutui. Kokonaiskilometrejä reissulle kertyi aika tarkkaan 1300, kuten olin arvioinutkin. Lisäystä viime vuoden reissuun tuli siis viitisen sataa kilometriä.
Paneudun tarkemmin reissun herättämiin ajatuksiin ja pohdintoihin hieman tuonnempana. Muutenkin Fillarnisti jatkaa eloaan reissun päätyttyäkin, joten pysykää siis kuulolla jatkossakin, mikäli kiinnostusta pyöräilyä kohtaan on.
Tai mikä vielä parempaa, jos sitä on kuluneiden kolmen viikon aikana alkanut ilmetä!
Pyöräilemisiin!
15. elokuuta 2012
Kotona jälleen
Kolmen viikon fillarointi päättyi tänään kotipihaan Joensuussa. Edessä olisi ainakin kamojen purkamista, pyykkäämistä ja postikasan selvittelyä.
Otan tämän ekan koti-illan kuitenkin nyt hyvin rennosti ja palaan tämän päivän tapahtumien pariin huomisen aikana.
Otan tämän ekan koti-illan kuitenkin nyt hyvin rennosti ja palaan tämän päivän tapahtumien pariin huomisen aikana.
14. elokuuta 2012
Päivä 20: Leppävirta - Heinävesi. Ja eläinmaailman ihmeitä.
Jos oli eilinen päivä aika déjà vu meininkiä, niin osittain samalla kaavalla jatkettiin tänäänkin. Leppävirralta lähdettäessä ekat 30 kilsaa olivat kyllä ennestään kokemattomia, mutta maastoltaan aika pitkälti saman oloista mitä eilen Pieksämäeltä eteenpäin, eli melko mäkistä. Yleensä ajopäivien eka puolisko, suunnilleen matkasta riippumatta, sujuu nopeasti. Tällä kertaa maasto teki sen, että matka tuntui etenevän tuskastuttavan hitaasti. Jossain vaiheessa huomasin, että reitin mäkisyys oli myös huomaamatta nostanut miut melko korkealle, lähes kaiken maiseman yläpuolelle.
Tällä kertaa metsätaipaleella ei kohdalle osunut minkäänlaisia kahviloita tahi kioskeja, sen enempää itse- kuin muillakaan palveluilla varustettuja. Niinpä ensimmäinen kunnon tauko tuli kyseeseen vasta lounaan muodossa. Tie Leppävirralta Heinävedelle päin yhtyi surullisen kuuluisaan 23-tiehen parin kilsan päässä menomatkalta tutusta Tulenliekistä. Tulenliekki oli myös ainut paikka mistä sillä kohtaa 20 km säteellä oli mahdollista saada lounasta, joten ei auttanut kuin nauttia pari kilsaa 23-tien ihanuudesta, jotta sain syödäkseni. Ihan yhtä runsaan oloinen ei tällä kertaa ollut Tulenliekin salaattipöytä, mutta kyllä sen ja kaalilaatikon, muikkujen ja perunamuusin kanssa ihan mukavasti lounastauon vietti. Ja koska menomatkan raportissa näytin Tulenliekistä vaan jotain epämääräisiä takapihan pomppulinnoja, niin näytetään nyt tällä kertaa miltä paikka oikeasti ulospäin näyttää.
Lounaan jälkeen samainen parin kilsan 23-ihanuus oli vielä uudestaan edessä, jotta pääsin sille tielle joka jatkui kohti Heinävettä. Siinä poljeskellessani makustelin tuota paikannimeä ja mietin millä nimellä paikallisia asukkaita kutsutaan. Tylsästi niitä ehkä sanottais heinävesiläisiksi. Hauskempia taas ois heinävetiset tai heinäveteläiset, sellasta kosteen notkeeta väkeä. Joku ehkä osaa kertoo mikä on oikee muoto. Vetistä tai vetelää, niin sää joka tapauksessa oli aurinkoista ja kuivaa. Ja aurinkoisuutta tietysti lisäsi tienviitoissa esiintymisensä aloittanut tuttu kaupunki.
Etapin seuraava pätkä olikin sitten täysin menomatkalta tuttua metsäpätkää, joten siitä ei paljon jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Koska maisemat, eli metsät ja pellot, oli kaikki jo kertaalleen nähty, niin keskityin tekemään hieman pikkutarkempia havaintoja tien varrelta. Sain muun muassa todistaa julmaa kamppailua elämästä ja kuolemasta. Tai no, taistelu siitä oli kai jo käyty ja suurempi vääntö oli nyt siitä, että voittajajoukkue osaisi päättää mihin suuntaan saalista lähdettäisiin yhteistuumin siirtämään.
Lisäksi törmäsin myös siihen tuttuun tyyppiin, joka on aina maantiellä poikittain.
Kyseessä on kauniisti ilmaistuna Decticus verrucivorus eli tuttavallisemmin niittyhepokatti. Luonnon monimuotoisuus oli oikeastaan päivän teemana. Pikaisesti listattuna näin päivän aikana ainakin sitruunaperhosen, kaaliperhosen, jonkun monista hopeatäpläperhosista, sudenkorennon ja supikoiran. Viimeksi mainittu jolkotteli kaikessa rauhassa editseni muutaman metrin päästä. Kaikki nämä siis varmoja tunnistuksia ja vieläpä eläviä sellaisia. Lisäksi kuulin arviolta noin miljoonan heinäsirkan sirityksen, jatkuvasti, tauotta, koko päivän.
Tämän yön majapaikkakaan ei ehkä enää uutta esittelyä kaipaa. Olen siis jälleen Majatalo Kotipurossa. Reissuni eka ja viimeinen yö tulee siis vietettyä samassa paikassa. Hienosti ympyrä sulkeutuu jo tässä vaiheessa. Laitetaan kuitenkin kuva tämän kertaisesta huoneestani.
Olin ajatellut käyväni nauttimassa iltaruuan noin kilometrin päässä sijaitsevassa Kermankeitaassa, mutta paikka mokomapa olikin kiinni. Juuri sopivasti tänään. Ja tämä asia selvisi vasta kun kävin oven takana pyrkimässsä sisään. Näin ollen 70 kilsan pituiseksi kaavailemani päivä sai mukavasti lisäpituutta 12 kilsan iltalenkistä, jonka jouduin tekemään Heinäveden keskustaan ruuan perässä. Uskaltauduin yrittämään samaa paikkaa kuin viime kerrallakin, eli Ravintola Kyläpääskyä, vaikka kana siellä ei silloin hääviä ollutkaan. Kokeilin nyt pizzaa ja eipä sekään keskinkertaista kummempaa ollut. Jäätelöannos jälkkäriksi korvasi kuitenkin hukattuja makunautintoja vähän. Ja kuin tämän luontopäiväni kruunuksi, kohtasin majapaikkaan palatessani vielä tällaisenkin veijarin.
Ehkä päivän kilometrien hidas eteneminen ei johtunutkaan maastosta vaan siitä, että piti koko ajan tuijottaa tienpiennarta josko siellä jotain jännää näkyisi. Noh, niin tai näin, reissun toiseksi viimeinen päivä on nyt paketissa ja huomenna tätä vastaavaa sepostusta kirjoitellaankin sitten omalta kotisohvalta. Johan tässä vähän alkaa sellainen olo ollakin, että eiköhän tässä nyt ole sotkettu mäkiä ja tasamaita ihan riittämiin.
En nyt keksi mitään päivään sopivaa musiikkia tähän loppuun, joten todetaan vaan (kiitos Kermankeitaan) päivän kokonaiskilometrien olevan 83.
Tällä kertaa metsätaipaleella ei kohdalle osunut minkäänlaisia kahviloita tahi kioskeja, sen enempää itse- kuin muillakaan palveluilla varustettuja. Niinpä ensimmäinen kunnon tauko tuli kyseeseen vasta lounaan muodossa. Tie Leppävirralta Heinävedelle päin yhtyi surullisen kuuluisaan 23-tiehen parin kilsan päässä menomatkalta tutusta Tulenliekistä. Tulenliekki oli myös ainut paikka mistä sillä kohtaa 20 km säteellä oli mahdollista saada lounasta, joten ei auttanut kuin nauttia pari kilsaa 23-tien ihanuudesta, jotta sain syödäkseni. Ihan yhtä runsaan oloinen ei tällä kertaa ollut Tulenliekin salaattipöytä, mutta kyllä sen ja kaalilaatikon, muikkujen ja perunamuusin kanssa ihan mukavasti lounastauon vietti. Ja koska menomatkan raportissa näytin Tulenliekistä vaan jotain epämääräisiä takapihan pomppulinnoja, niin näytetään nyt tällä kertaa miltä paikka oikeasti ulospäin näyttää.
Lounaan jälkeen samainen parin kilsan 23-ihanuus oli vielä uudestaan edessä, jotta pääsin sille tielle joka jatkui kohti Heinävettä. Siinä poljeskellessani makustelin tuota paikannimeä ja mietin millä nimellä paikallisia asukkaita kutsutaan. Tylsästi niitä ehkä sanottais heinävesiläisiksi. Hauskempia taas ois heinävetiset tai heinäveteläiset, sellasta kosteen notkeeta väkeä. Joku ehkä osaa kertoo mikä on oikee muoto. Vetistä tai vetelää, niin sää joka tapauksessa oli aurinkoista ja kuivaa. Ja aurinkoisuutta tietysti lisäsi tienviitoissa esiintymisensä aloittanut tuttu kaupunki.
Etapin seuraava pätkä olikin sitten täysin menomatkalta tuttua metsäpätkää, joten siitä ei paljon jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Koska maisemat, eli metsät ja pellot, oli kaikki jo kertaalleen nähty, niin keskityin tekemään hieman pikkutarkempia havaintoja tien varrelta. Sain muun muassa todistaa julmaa kamppailua elämästä ja kuolemasta. Tai no, taistelu siitä oli kai jo käyty ja suurempi vääntö oli nyt siitä, että voittajajoukkue osaisi päättää mihin suuntaan saalista lähdettäisiin yhteistuumin siirtämään.
Lisäksi törmäsin myös siihen tuttuun tyyppiin, joka on aina maantiellä poikittain.
Kyseessä on kauniisti ilmaistuna Decticus verrucivorus eli tuttavallisemmin niittyhepokatti. Luonnon monimuotoisuus oli oikeastaan päivän teemana. Pikaisesti listattuna näin päivän aikana ainakin sitruunaperhosen, kaaliperhosen, jonkun monista hopeatäpläperhosista, sudenkorennon ja supikoiran. Viimeksi mainittu jolkotteli kaikessa rauhassa editseni muutaman metrin päästä. Kaikki nämä siis varmoja tunnistuksia ja vieläpä eläviä sellaisia. Lisäksi kuulin arviolta noin miljoonan heinäsirkan sirityksen, jatkuvasti, tauotta, koko päivän.
Tämän yön majapaikkakaan ei ehkä enää uutta esittelyä kaipaa. Olen siis jälleen Majatalo Kotipurossa. Reissuni eka ja viimeinen yö tulee siis vietettyä samassa paikassa. Hienosti ympyrä sulkeutuu jo tässä vaiheessa. Laitetaan kuitenkin kuva tämän kertaisesta huoneestani.
Olin ajatellut käyväni nauttimassa iltaruuan noin kilometrin päässä sijaitsevassa Kermankeitaassa, mutta paikka mokomapa olikin kiinni. Juuri sopivasti tänään. Ja tämä asia selvisi vasta kun kävin oven takana pyrkimässsä sisään. Näin ollen 70 kilsan pituiseksi kaavailemani päivä sai mukavasti lisäpituutta 12 kilsan iltalenkistä, jonka jouduin tekemään Heinäveden keskustaan ruuan perässä. Uskaltauduin yrittämään samaa paikkaa kuin viime kerrallakin, eli Ravintola Kyläpääskyä, vaikka kana siellä ei silloin hääviä ollutkaan. Kokeilin nyt pizzaa ja eipä sekään keskinkertaista kummempaa ollut. Jäätelöannos jälkkäriksi korvasi kuitenkin hukattuja makunautintoja vähän. Ja kuin tämän luontopäiväni kruunuksi, kohtasin majapaikkaan palatessani vielä tällaisenkin veijarin.
Ehkä päivän kilometrien hidas eteneminen ei johtunutkaan maastosta vaan siitä, että piti koko ajan tuijottaa tienpiennarta josko siellä jotain jännää näkyisi. Noh, niin tai näin, reissun toiseksi viimeinen päivä on nyt paketissa ja huomenna tätä vastaavaa sepostusta kirjoitellaankin sitten omalta kotisohvalta. Johan tässä vähän alkaa sellainen olo ollakin, että eiköhän tässä nyt ole sotkettu mäkiä ja tasamaita ihan riittämiin.
En nyt keksi mitään päivään sopivaa musiikkia tähän loppuun, joten todetaan vaan (kiitos Kermankeitaan) päivän kokonaiskilometrien olevan 83.
Päivä 19: Hankasalmi - Leppävirta. Luonnon oma vuoristorata.
Reissun kolmanneksi viimeinen päivä oli oikeastaan pelkkää déjà vu:ta. Etappi meni menomatkalta tuttuja polkuja aina Pieksämäen Jäppilän toiselle puolelle asti. Vasta Jäppilän jälkeen Leppävirralle päin suunnatessani pääsin tuntemattomalle tielle. Päivästä ei siis varsinaisesti ole hirmu paljon kerrottavaa, koska nähdyt ja koetut paikat on jo kertaalleen läpi kaluttu. Jotain uuttakin sentään ehkä matkan varrelle osui.
Vietin jo edellisen päivän tutulla 23-tiellä ja samaa väylää edettiin tänäänkin. Sitä metsätaivaltahan se aika pitkälti oli, mutta osasin sentään jo innolla odottaa reilun 20 kilsan päässä odottavaa Paltasen kesäkahvilaa. Tällä kertaa lautaselle ei teen kylkeen vierähtänyt munkkia vaan croissant (lausutaan kruasaan) eli voisarvi. Siinä sarvea mutustaessa sain myös pienen hetken seurata sivusta Tielaitoksen (tai mikä Destia se nykyään on) kahden työmiehen kommunikointia, joka eteni suunnilleen näin:
Luultavasti "keskustelu" olisi jatkunut yhden miehen voimin loputtomiin, ellei ensimmäinen olisi kysynyt toiselta hänen saappaidensa kuntoa, jolloin toinen oli pakotettu edes jotain vastaamaan.
Taukoni lomassa huomasin myös, että kyllähän Paltasella tapahtuu ja on muutakin toimintaa kuin kahvila. Kultturelliin tapahtumaan nähden nyt tietysti olin taas myöhässä.
Teetauon jälkeen ehdin polkea kymmenkunta kilometriä kunnes noin 10 kilometriä ennen Pieksämäkeä kohdalle osui niin hirmuisen houkutteleva tienviitta, että oli aivan pakko kurvata vasemmalle.
Sen verran maailman menoa seuraan, että tiedän taloustilanteen olevan paikoitellen huono ja erinäisiä supistuksia tehdään. Siitäkin huolimatta Naarajärven vankila oli miun mielestä supistettu jo naurettavan pieneksi.
Jatkettuani tuosta edelleen sen jo mainitun 10 kilometriä, olin jälleen parin viikon tauon jälkeen Pieksämäen keskustassa. Tällä kertaa päädyin sinne jopa suht koht suoraan pyörätietä pitkin, enkä harhautunut edes minnekään teollisuusalueelle, kuten menomatkalla. Kaupungin keskuskatua rullaillessani katselin soveliasta lounaspaikkaa, kunnes kohdalle osui Martina-ravintola. Ravintola ei kadulla lounastaan mainostanut millään tavalla, mutta kysymällä selvisi, että havaijinkanaa olisi tarjolla. Sitähän sitten otettiin ja veihän se nälän. Oikeen olivat pistäneet kirsikan pisteeksi iin (tai kanan) päälle.
Lounaan ja Pieksämäen jälkeen oli aika kurvata kohti Jäppilää. Muistin menomatkalta, että sinne päin johtava tie oli varsin mäkinen, mutta jotenkin se tuntui tällä kertaa vielä muistikuviakin mäkisemmältä. Autolla tai moottoripyörällä ajellessa tie kävis varmaan jonkinlaisesta huvipuistolaitteesta. Pyörällä mennessä sen sijaan alkoi jossain vaiheessa vähän jo nyppiä, kun meno oli jatkuvasti ylämäkeen, alamäkeen, ylämäkeen, alamäkeen... Välillä piti ihan pysähtyä katselemaan millaista vuoristorataa tuli tultua, tai oli edessä. Tuo kuva nyt oikeastaan kerro paljonkaan, koska pääasiassa korkeuserot olivat vielä selkeemmät. Niiden nyppylöiden kohdalla ei vaan tullut pysähdeltyä kuvaamaan.
Ylös alas vaappumisesta huolimatta pääsin jälleen Jäppilään asti. Kylä vaikutti jotenkin miellyttävämmältä ja houkuttelevammalta näin Pieksämäeltä päin tultaessa. Varkauden suunnasta kylä vain yhtäkkiä tupsahti eteen. Kohtasin myös tällä kertaa tuntemattomaksi jääneen, mutta hyvin jämäkän oloisen kaverin.
Meinasin ensin menomatkan tapaan pistäytyä Jäppilän Salesta jäätelön, mutta päädyinkin Salen sijaan samaisen rakennuksen kellariin. Näin jo menomatkalla Ullan Kellaripuodin mainoksen, mutta ajoitukseni oli tuolloin niin huono, että puoti meni juuri samalla hetkellä kiinni. Nyt aika osui paremmin ja päätin käydä kurkkaamassa mistä on kyse. Puoti ei ulospäin kovin kummoiselta näytä, mutta sisältä löytyy jos jonkinlaista pikkutavaraa ja tuliaista. Ja kyllä sieltä sai myös maukkaan viinerin teen kera. Teeveden kuumenemista odotellessa tuli myös jutustelua paikan omistajan (ilmeisesti Ulla) kanssa reissusta ja hän pohdiskeli, että pitäisi kyllä itsekin lähteä moiselle, vaikka vaan pariksikin yöksi. Kannustin totta kai parhaani mukaan. Rupattelun jälkeen siirryin järvimaiseman ääreen nautiskelemaan viinerini.
Viinerinnatustuksen lomassa tulin myös vaihtaneeksi muutaman sanan paikalle osuneen pieksämäkeläisen warmshowers-tyypin kanssa. Warm Showers on siis maailmanlaajuinen yhteisö, jossa ihmiset tarjoavat pyöräilijöille majoitusta kodissaan pelkällä vieraanvaraisuusperiaatteella eli majoittamisesta ja mahdollisista muista palveluista ei oteta maksua. Tällaista vapaaehtoistoimintaa siis tämäkin, jostain Balkanin suunnalta Suomeen muuttanut, mies järjestää Pieksämäellä. Kyseli mielenkiinnolla minne olen reissaamassa ja toivotti tervetulleeksi majoittumaan, kun seuraavan kerran Pieksämäelle satun polkaisemaan. Kiitin kutsusta ja samalla mietin, että miksiköhän en reissua suunnitellessa muistanut tätä toimintaa ollenkaan. Olisin voinut ehkä vilkaista olisiko näitä majoittajia osunut reitin varrelle. Noh, ensi kerralla sitten.
Matka jatkui Jäppilästä kohti Leppävirtaa aivan samanlaisena kuin mitä oli ollut Pieksämäeltä lähdettäessä. Eli ylös, alas, ylös, alas. Vaikka matkaa ei ollut enää kuin 20 km, niin se tuntui kyllä monin verroin pidemmältä. Mäkien lomassa ei hirveästi katseltavaa ollut. Mitä nyt joitakin esimerkkejä luonnon tekemästä takaisinvaltauksesta.
Mäistä huolimatta läheistyin vääjäämättä majapaikkaani ja sinnikkään polkemisen jälkeen löysin lopulta itseni Sokos Hotel Vesileppiksen pihasta. Tämä tarkoitti sitä, että sisäänkirjautumisen jälkeen ohjelmassa olisi vierailu porealtaassa ja saunassa. Tähän kun vielä päälle kävi syömässä valkosipuliporsaan ja juustokakun hotellin ravintolassa, niin veltto ja raukea olotila oli taattu.
Huoneeni on sellainen kuin ne näissä hotelleissa on eli ei mitään sen yllätyksellisempää. Mutta koska tähän asti muistakin paikoista on kuva laitettu, niin laitetaan tästäkin. On huoneen yhteydessä sentään parveke, jossa sain vähän kuivateltua huuhdeltuja kamppeitani, koska kylppäristä ei kunnollista kuivaustelinettä löytynyt.
Tiistaina olisikin edessä jo reissun toiseksi viimeinen päivä. Matkaakin on Heinävedelle vain n. 70 km, joten tulee aiempiin päiviin nähden hieman rennompi etappi.
Niille, jotka hiljaa mielessään ovat miettineet, että mitähän sille Polvelle kuuluu, niin miepä tässä vaiheessa kerron. Polvi kulkee mukana ihan ongelmitta. Ei valita nälkää, tylsyyttä, vessahätää tai muutakaan. Joten hänen osalta matka etenee mukavasti.
Ja koska tässä jo pari kertaa on tullut laitettua loppuun jotakin musiikkia, niin tehdään jälleen samoin. Tällä kertaa jotain mikä ainakin osittain istuu päivän tiestöön kuin nenä päähän.
Päivän kokonaiskilometrit 89.
Vietin jo edellisen päivän tutulla 23-tiellä ja samaa väylää edettiin tänäänkin. Sitä metsätaivaltahan se aika pitkälti oli, mutta osasin sentään jo innolla odottaa reilun 20 kilsan päässä odottavaa Paltasen kesäkahvilaa. Tällä kertaa lautaselle ei teen kylkeen vierähtänyt munkkia vaan croissant (lausutaan kruasaan) eli voisarvi. Siinä sarvea mutustaessa sain myös pienen hetken seurata sivusta Tielaitoksen (tai mikä Destia se nykyään on) kahden työmiehen kommunikointia, joka eteni suunnilleen näin:
(ensimmäinen mies sai kahvinsa juotua)
- Ohho!
(pitkä hiljaisuus, kunnes sama mies jatkaa)
- Ohho!
(jälleen hiljaisuus ja edelleen sama mies jatkaa)
- Saappaat rupee hajoomaan. Ne on kahen vuoden kengät.
(toinen mies ei vieläkään sano mitään)
Luultavasti "keskustelu" olisi jatkunut yhden miehen voimin loputtomiin, ellei ensimmäinen olisi kysynyt toiselta hänen saappaidensa kuntoa, jolloin toinen oli pakotettu edes jotain vastaamaan.
Taukoni lomassa huomasin myös, että kyllähän Paltasella tapahtuu ja on muutakin toimintaa kuin kahvila. Kultturelliin tapahtumaan nähden nyt tietysti olin taas myöhässä.
Teetauon jälkeen ehdin polkea kymmenkunta kilometriä kunnes noin 10 kilometriä ennen Pieksämäkeä kohdalle osui niin hirmuisen houkutteleva tienviitta, että oli aivan pakko kurvata vasemmalle.
Sen verran maailman menoa seuraan, että tiedän taloustilanteen olevan paikoitellen huono ja erinäisiä supistuksia tehdään. Siitäkin huolimatta Naarajärven vankila oli miun mielestä supistettu jo naurettavan pieneksi.
Jatkettuani tuosta edelleen sen jo mainitun 10 kilometriä, olin jälleen parin viikon tauon jälkeen Pieksämäen keskustassa. Tällä kertaa päädyin sinne jopa suht koht suoraan pyörätietä pitkin, enkä harhautunut edes minnekään teollisuusalueelle, kuten menomatkalla. Kaupungin keskuskatua rullaillessani katselin soveliasta lounaspaikkaa, kunnes kohdalle osui Martina-ravintola. Ravintola ei kadulla lounastaan mainostanut millään tavalla, mutta kysymällä selvisi, että havaijinkanaa olisi tarjolla. Sitähän sitten otettiin ja veihän se nälän. Oikeen olivat pistäneet kirsikan pisteeksi iin (tai kanan) päälle.
Lounaan ja Pieksämäen jälkeen oli aika kurvata kohti Jäppilää. Muistin menomatkalta, että sinne päin johtava tie oli varsin mäkinen, mutta jotenkin se tuntui tällä kertaa vielä muistikuviakin mäkisemmältä. Autolla tai moottoripyörällä ajellessa tie kävis varmaan jonkinlaisesta huvipuistolaitteesta. Pyörällä mennessä sen sijaan alkoi jossain vaiheessa vähän jo nyppiä, kun meno oli jatkuvasti ylämäkeen, alamäkeen, ylämäkeen, alamäkeen... Välillä piti ihan pysähtyä katselemaan millaista vuoristorataa tuli tultua, tai oli edessä. Tuo kuva nyt oikeastaan kerro paljonkaan, koska pääasiassa korkeuserot olivat vielä selkeemmät. Niiden nyppylöiden kohdalla ei vaan tullut pysähdeltyä kuvaamaan.
Ylös alas vaappumisesta huolimatta pääsin jälleen Jäppilään asti. Kylä vaikutti jotenkin miellyttävämmältä ja houkuttelevammalta näin Pieksämäeltä päin tultaessa. Varkauden suunnasta kylä vain yhtäkkiä tupsahti eteen. Kohtasin myös tällä kertaa tuntemattomaksi jääneen, mutta hyvin jämäkän oloisen kaverin.
Meinasin ensin menomatkan tapaan pistäytyä Jäppilän Salesta jäätelön, mutta päädyinkin Salen sijaan samaisen rakennuksen kellariin. Näin jo menomatkalla Ullan Kellaripuodin mainoksen, mutta ajoitukseni oli tuolloin niin huono, että puoti meni juuri samalla hetkellä kiinni. Nyt aika osui paremmin ja päätin käydä kurkkaamassa mistä on kyse. Puoti ei ulospäin kovin kummoiselta näytä, mutta sisältä löytyy jos jonkinlaista pikkutavaraa ja tuliaista. Ja kyllä sieltä sai myös maukkaan viinerin teen kera. Teeveden kuumenemista odotellessa tuli myös jutustelua paikan omistajan (ilmeisesti Ulla) kanssa reissusta ja hän pohdiskeli, että pitäisi kyllä itsekin lähteä moiselle, vaikka vaan pariksikin yöksi. Kannustin totta kai parhaani mukaan. Rupattelun jälkeen siirryin järvimaiseman ääreen nautiskelemaan viinerini.
Viinerinnatustuksen lomassa tulin myös vaihtaneeksi muutaman sanan paikalle osuneen pieksämäkeläisen warmshowers-tyypin kanssa. Warm Showers on siis maailmanlaajuinen yhteisö, jossa ihmiset tarjoavat pyöräilijöille majoitusta kodissaan pelkällä vieraanvaraisuusperiaatteella eli majoittamisesta ja mahdollisista muista palveluista ei oteta maksua. Tällaista vapaaehtoistoimintaa siis tämäkin, jostain Balkanin suunnalta Suomeen muuttanut, mies järjestää Pieksämäellä. Kyseli mielenkiinnolla minne olen reissaamassa ja toivotti tervetulleeksi majoittumaan, kun seuraavan kerran Pieksämäelle satun polkaisemaan. Kiitin kutsusta ja samalla mietin, että miksiköhän en reissua suunnitellessa muistanut tätä toimintaa ollenkaan. Olisin voinut ehkä vilkaista olisiko näitä majoittajia osunut reitin varrelle. Noh, ensi kerralla sitten.
Matka jatkui Jäppilästä kohti Leppävirtaa aivan samanlaisena kuin mitä oli ollut Pieksämäeltä lähdettäessä. Eli ylös, alas, ylös, alas. Vaikka matkaa ei ollut enää kuin 20 km, niin se tuntui kyllä monin verroin pidemmältä. Mäkien lomassa ei hirveästi katseltavaa ollut. Mitä nyt joitakin esimerkkejä luonnon tekemästä takaisinvaltauksesta.
Mäistä huolimatta läheistyin vääjäämättä majapaikkaani ja sinnikkään polkemisen jälkeen löysin lopulta itseni Sokos Hotel Vesileppiksen pihasta. Tämä tarkoitti sitä, että sisäänkirjautumisen jälkeen ohjelmassa olisi vierailu porealtaassa ja saunassa. Tähän kun vielä päälle kävi syömässä valkosipuliporsaan ja juustokakun hotellin ravintolassa, niin veltto ja raukea olotila oli taattu.
Huoneeni on sellainen kuin ne näissä hotelleissa on eli ei mitään sen yllätyksellisempää. Mutta koska tähän asti muistakin paikoista on kuva laitettu, niin laitetaan tästäkin. On huoneen yhteydessä sentään parveke, jossa sain vähän kuivateltua huuhdeltuja kamppeitani, koska kylppäristä ei kunnollista kuivaustelinettä löytynyt.
Tiistaina olisikin edessä jo reissun toiseksi viimeinen päivä. Matkaakin on Heinävedelle vain n. 70 km, joten tulee aiempiin päiviin nähden hieman rennompi etappi.
Niille, jotka hiljaa mielessään ovat miettineet, että mitähän sille Polvelle kuuluu, niin miepä tässä vaiheessa kerron. Polvi kulkee mukana ihan ongelmitta. Ei valita nälkää, tylsyyttä, vessahätää tai muutakaan. Joten hänen osalta matka etenee mukavasti.
Ja koska tässä jo pari kertaa on tullut laitettua loppuun jotakin musiikkia, niin tehdään jälleen samoin. Tällä kertaa jotain mikä ainakin osittain istuu päivän tiestöön kuin nenä päähän.
Päivän kokonaiskilometrit 89.
13. elokuuta 2012
Poreallassaunaruokaraukeus
Nyt on kuulkaas sellanen tilanne, että kun on ennen majapaikaan pääsemistä viuhtonut viimeset 30 km ylämäkeen, alamäkeen, ylämäkeen, alamäkeen, ylämäkeen... niin siinä käy reippaallekin pyöräilijälle niin, että tuohon päälle otetut parit poreallasistuskelut, sauna ja ruoka saa aikaan sen, että tämän päivän matkaraportti taitaa valmistua vasta huomenaamulla. (tulipas pitkä lause)
Eli kurkkikaa aamulla tänne uudelleen, niin ehkä jotain informatiivisempaa tekstiä on ilmaantunut.
Niin ja olen siis Leppävirralla Vesileppiksessä.
Eli kurkkikaa aamulla tänne uudelleen, niin ehkä jotain informatiivisempaa tekstiä on ilmaantunut.
Niin ja olen siis Leppävirralla Vesileppiksessä.
12. elokuuta 2012
Päivä 18: Petäjävesi - Hankasalmi. Ja päässä Samuli Putro!
Muotoilin vähän jo eilen sen suuntaisia sanamuotoja, että 17. yön majoitus olisi yksi reissun parhaimmista. Eikä tämä vaikutelma aamun aikana ainakaan vähentynyt. Hyvän perusaamiaisen arvoa nostivat tilan omat pensasmustikat ja viherherukat, luomupuuro ja epäilemättä myöskin tilan oman luomutuotannon peruja olleet sämpylät. Tämä kaikki nautittuna mukavasti kodinomaisessa ympäristössä teki aamusta mukavan rauhallisen, ja maukkaan. Vielä kun pyöräkin oli saanut viettää yönsä turvallisesti sisätiloissa, niin päivä sai mitä parhaimman alun. Ja tästä hyvästä ja vieraanvaraisesta palvelusta maksoin kaikkinensa 39 euroa. En tiedä olisiko hintaa ollut enemmän, jos alunperinkin olisin varannut aitan sijasta päätalon huoneen, mutta niin tai näin, niin Maatilamatkailu Kumpunen on erittäin suositeltava majapaikka Petäjävedelle suuntaaville. Niin ja mikäli asiaan on kiinnostusta, niin Käytännön Maamies -lehden numerossa 4/2012 on useamman sivun juttu samaisesta maatilasta ja siitä miten sen tiloja on muutettu majoituskäyttöön. Uuteen käyttöön on mennyt mm. juhlatilaksi muutettu vanha kivinavetta.
Aamiaisen ja majoituksesta kiittelyn jälkeen aloitin varsinaisen matkanteon hyvin kulttuurihistoriallisesti. Olin jo edellisenä iltana sivuuttanut Petäjäveden vanhan kirkon ja päätin nyt aamun aluksi käydä tutustumassa siihen tarkemmin. Kirkkohan on yksi seitsemästä Suomessa sijaitsevista Unescon maailmanperintökohteista, joten jo senkin takia sitä piti käydä silmäilemässä vähän paremmin. Ja kyllähän kirkko komea on, etenkin kellotorni. Muutoinkin harmaat hirret suorastaan henkivät historiaa vuosisatojen takaa. Sen enempää taas paikan päälle mennessäni viikonpäivästä kuin kellonajastakaan tajuamatta huomasin, että kirkossahan oli alkamassa kohta jumalanpalvelus. Niinpä en pitkäksi aikaa jäänyt sinne turistina pyörimään. Jumalanpalvelus oli ilmeisesti myös jonkinlainen koulujen alkua juhlistava, koska paikallisia ala-astelaisia järjestäytyi jonoon kirkon ovelle. Siinä juuri lähtöä tehdessäni pihalla ollut pappi innostui kyselemään minne olen reissaamassa. Kerroin mistä tulossa ja minne menossa, ja hän totesi tämän olevan hieno harrastus. Ja onhan se oltava jos pappi niin sanoo! Historiallisten kellojen soidessa lähdin polkemaan kohti Jyväskylää.
Päätin pitää tänään vähän rauhallisempaa tahtia kuin eilen, koska tiesin ettei mitään suurempaa hosua perille pääsemisen takia ollut. Saisin kuitenkin iltaruuan samasta paikasta missä yövynkin, joten sitäkään varten ei tarvinnut erikseen miettiä suuntaa, paikkaa tai aikaa. Petäjäveden ja Jyväskylän välillä ei kummempia pysähdys- tai katselukohteita ollut, joten etenin kaikessa rauhassa orastavasta auringonpaisteesta ja MYÖTÄtuulesta nautiskellen. Jos ei tällä ajopätkällä paljon nähtävää ollut, niin ainakin sen varrella oli yksi positiivinen poikkeus moniin aiempiin nähden. Oon useammankin kerran valitellut monien kuolevien kyläkeskusten autioita rakennuksia ja liiketiloja, mutta Kuohussa, puolivälissä Petäjävettä ja Jyväskylää, tuli kohdalle varsin myönteinen kyltti rakennuksen ikkunassa.
Jyväskylään saapuminen meni taas sellaiseksi tyypilliseksi pyöräilijän sohlaamiseksi eli pari risteystä tuli ohiajetuksi ja karttaa tuli vilkuilluksi useampaan kertaan. Lopulta päädyin kuitenkin samaiselle rantaraitille, jota pitkin kaksi viikkoa sitten puikkelehdin pois kaupungista. Tätä reittiä nyt vastakkaiseen suuntaan hyödyntäen suuntasin kohti lounaspaikaksi valitsemaani Naissaaren kahvilaa. Samassa paikassahan menomatkalla nautiskelin mustikkakakkua ja nyt vuorossa oli heidän salaatti+keitto lounaaseen tutustuminen. Ja kyllä oli mainio! Ennakkoon vähän pohdiskelin, että onko liiankin köykänen lounas tuollanen, mutta tarjonnan kun näki, niin huoli karisi. Keitto sinänsä oli kevyehkö tomaatti-basilikasoppa, mutta salaattipöydän kotijuusto, broileri ja paahtopaisti kaikkien perus salaattitarpeiden rinnalla teki ateriasta maittavan täyttävän. Nappasin samassa paikassa oikeastaan kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja otin vielä jälkiruokateen kylkeen palan omenahyvettä, niin ei ollut tarvetta heti olla etsimässä taukopaikkaa lounaan jälkeen.
Lounaan jälkeen tapahtui se, mitä ei vielä kertaakaan tällä reissulla ollut tapahtunut. Kävin ABC:llä! Tosin ainoastaan pihalla ja vain tarkistamassa renkaiden paineet, joten ehkä tuollainen puolittainen pikavisiitti sallitaan. Tämän pienen huoltotauon jälkeen meno jatkui reipasta vauhtia vaikka miten yritinkin ottaa rauhallisesti. Mukavaan myötätuuleen vaan oli hankala alkaa varsinaisesti hidastelemaankaan etenemistä, joten annoin mennä kuten meni. Ja meni niin hyvin, että olin hetken päästä jo tutussa Laukaanhovin risteyksessä. Tällä kertaa kurvasin risteyksessä suoraan pyörätielle ja jatkoin etenemistä. En siis käynyt edes korjaamassa sitä menomatkan väärää oletustani samalla alueella toimivan huvipuiston osalta. Olkoot siellä. Kyllä se ilman miun vahtimistakin pyörii. Jatkoin siis vain suoraan Lievestuoreen keskustaan ja sen läpi eteenpäin. Sen verran maltoin himmata, että nappasin otoksen tuosta kuvankauniista keskustasta.
Koukkasin siis nyt paluumatkallakin samaa reittiä 9-tien pohjoispuolelta, mistä taannoin tulinkin. Pääsi vähän pois ison tien varrelta, ja mikä parasta, sain otettua paluumatkaltakin lehmäkuvan.
9-tielle palasin joitakin kilometrejä myöhemmin Niemisjärven liittymän kohdalla. Samaisen liittymän kupeessa oli myös selkeästi minua varten paikalle tullutta värikästä faniyleisöä, jota en menomatkalla huomannut. Mikäli olivat siinä silloinkin, niin sinnikkäästi ovat näemmä odottaneet paluutani.
Tässä vaiheessa olin kuin huomaamatta lähestynyt yllättävän nopeasti päivän päätepistettä. Tein vielä menomatkalta tutun koukkauksen Hankasalmen aseman kylän kautta ja kohta olinkin jo tämänpäiväisen majapaikkani, eli Revontulen, pihalla. Voisi sanoa, että majoituksen tason osalta palattiin taas arkeen. Huoneet ovat perushuoneita, joskin pitää sanoa, että kalusteina toimivat Iskun kalusteet ovat sentään vähän parempaa kuin mitä tällaisissa hieman motellin oloisissa paikoissa yleensä on. Kylppäristä tosin poksahti lamppu jo ennen kun ehdin edes suihkussa käydä, mutta muuten tämä nyt vaikuttaa ihan kelvolliselta.
Päivä siis sujui kaikesta rauhallisesti ottamisesta huolimatta ripeästi ja olin jo neljän jälkeen avain kourassa huoneeni oven takana. Nyt tätä kirjoittaessani olen jo ehtinyt käydä syömässäkin. Paikan ravintolassa oli lounaspöydässä (klo 19!) perunaa, riistakäristystä ja vadelmarahkaa, jotka kävin mättämässä mahalaukkuuni. Kaikesta tästä ripeydestä johtuen voinkin nyt tuupata tämänkertaisen päiväraportin ilmoille ehkäpä suorastaan historiallisen ajoissa!
Ai niin, loppuun on vielä pakko laittaa iltasoitoksi Samuli Putron tulevan levyn sinkkulohkaisu. Pakko siksi, koska jostain syystä tämä soi koko päivän päässä jo lähes kyllästymiseen asti ja en tiedä miksi. Ehkä aivot jo alitajuisesti odottavat kuukauden päästä olevaa Putron keikkaa Kerubissa.
Päivän kokonaiskilometrit 89.
Aamiaisen ja majoituksesta kiittelyn jälkeen aloitin varsinaisen matkanteon hyvin kulttuurihistoriallisesti. Olin jo edellisenä iltana sivuuttanut Petäjäveden vanhan kirkon ja päätin nyt aamun aluksi käydä tutustumassa siihen tarkemmin. Kirkkohan on yksi seitsemästä Suomessa sijaitsevista Unescon maailmanperintökohteista, joten jo senkin takia sitä piti käydä silmäilemässä vähän paremmin. Ja kyllähän kirkko komea on, etenkin kellotorni. Muutoinkin harmaat hirret suorastaan henkivät historiaa vuosisatojen takaa. Sen enempää taas paikan päälle mennessäni viikonpäivästä kuin kellonajastakaan tajuamatta huomasin, että kirkossahan oli alkamassa kohta jumalanpalvelus. Niinpä en pitkäksi aikaa jäänyt sinne turistina pyörimään. Jumalanpalvelus oli ilmeisesti myös jonkinlainen koulujen alkua juhlistava, koska paikallisia ala-astelaisia järjestäytyi jonoon kirkon ovelle. Siinä juuri lähtöä tehdessäni pihalla ollut pappi innostui kyselemään minne olen reissaamassa. Kerroin mistä tulossa ja minne menossa, ja hän totesi tämän olevan hieno harrastus. Ja onhan se oltava jos pappi niin sanoo! Historiallisten kellojen soidessa lähdin polkemaan kohti Jyväskylää.
Päätin pitää tänään vähän rauhallisempaa tahtia kuin eilen, koska tiesin ettei mitään suurempaa hosua perille pääsemisen takia ollut. Saisin kuitenkin iltaruuan samasta paikasta missä yövynkin, joten sitäkään varten ei tarvinnut erikseen miettiä suuntaa, paikkaa tai aikaa. Petäjäveden ja Jyväskylän välillä ei kummempia pysähdys- tai katselukohteita ollut, joten etenin kaikessa rauhassa orastavasta auringonpaisteesta ja MYÖTÄtuulesta nautiskellen. Jos ei tällä ajopätkällä paljon nähtävää ollut, niin ainakin sen varrella oli yksi positiivinen poikkeus moniin aiempiin nähden. Oon useammankin kerran valitellut monien kuolevien kyläkeskusten autioita rakennuksia ja liiketiloja, mutta Kuohussa, puolivälissä Petäjävettä ja Jyväskylää, tuli kohdalle varsin myönteinen kyltti rakennuksen ikkunassa.
Jyväskylään saapuminen meni taas sellaiseksi tyypilliseksi pyöräilijän sohlaamiseksi eli pari risteystä tuli ohiajetuksi ja karttaa tuli vilkuilluksi useampaan kertaan. Lopulta päädyin kuitenkin samaiselle rantaraitille, jota pitkin kaksi viikkoa sitten puikkelehdin pois kaupungista. Tätä reittiä nyt vastakkaiseen suuntaan hyödyntäen suuntasin kohti lounaspaikaksi valitsemaani Naissaaren kahvilaa. Samassa paikassahan menomatkalla nautiskelin mustikkakakkua ja nyt vuorossa oli heidän salaatti+keitto lounaaseen tutustuminen. Ja kyllä oli mainio! Ennakkoon vähän pohdiskelin, että onko liiankin köykänen lounas tuollanen, mutta tarjonnan kun näki, niin huoli karisi. Keitto sinänsä oli kevyehkö tomaatti-basilikasoppa, mutta salaattipöydän kotijuusto, broileri ja paahtopaisti kaikkien perus salaattitarpeiden rinnalla teki ateriasta maittavan täyttävän. Nappasin samassa paikassa oikeastaan kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja otin vielä jälkiruokateen kylkeen palan omenahyvettä, niin ei ollut tarvetta heti olla etsimässä taukopaikkaa lounaan jälkeen.
Lounaan jälkeen tapahtui se, mitä ei vielä kertaakaan tällä reissulla ollut tapahtunut. Kävin ABC:llä! Tosin ainoastaan pihalla ja vain tarkistamassa renkaiden paineet, joten ehkä tuollainen puolittainen pikavisiitti sallitaan. Tämän pienen huoltotauon jälkeen meno jatkui reipasta vauhtia vaikka miten yritinkin ottaa rauhallisesti. Mukavaan myötätuuleen vaan oli hankala alkaa varsinaisesti hidastelemaankaan etenemistä, joten annoin mennä kuten meni. Ja meni niin hyvin, että olin hetken päästä jo tutussa Laukaanhovin risteyksessä. Tällä kertaa kurvasin risteyksessä suoraan pyörätielle ja jatkoin etenemistä. En siis käynyt edes korjaamassa sitä menomatkan väärää oletustani samalla alueella toimivan huvipuiston osalta. Olkoot siellä. Kyllä se ilman miun vahtimistakin pyörii. Jatkoin siis vain suoraan Lievestuoreen keskustaan ja sen läpi eteenpäin. Sen verran maltoin himmata, että nappasin otoksen tuosta kuvankauniista keskustasta.
Koukkasin siis nyt paluumatkallakin samaa reittiä 9-tien pohjoispuolelta, mistä taannoin tulinkin. Pääsi vähän pois ison tien varrelta, ja mikä parasta, sain otettua paluumatkaltakin lehmäkuvan.
9-tielle palasin joitakin kilometrejä myöhemmin Niemisjärven liittymän kohdalla. Samaisen liittymän kupeessa oli myös selkeästi minua varten paikalle tullutta värikästä faniyleisöä, jota en menomatkalla huomannut. Mikäli olivat siinä silloinkin, niin sinnikkäästi ovat näemmä odottaneet paluutani.
Tässä vaiheessa olin kuin huomaamatta lähestynyt yllättävän nopeasti päivän päätepistettä. Tein vielä menomatkalta tutun koukkauksen Hankasalmen aseman kylän kautta ja kohta olinkin jo tämänpäiväisen majapaikkani, eli Revontulen, pihalla. Voisi sanoa, että majoituksen tason osalta palattiin taas arkeen. Huoneet ovat perushuoneita, joskin pitää sanoa, että kalusteina toimivat Iskun kalusteet ovat sentään vähän parempaa kuin mitä tällaisissa hieman motellin oloisissa paikoissa yleensä on. Kylppäristä tosin poksahti lamppu jo ennen kun ehdin edes suihkussa käydä, mutta muuten tämä nyt vaikuttaa ihan kelvolliselta.
Päivä siis sujui kaikesta rauhallisesti ottamisesta huolimatta ripeästi ja olin jo neljän jälkeen avain kourassa huoneeni oven takana. Nyt tätä kirjoittaessani olen jo ehtinyt käydä syömässäkin. Paikan ravintolassa oli lounaspöydässä (klo 19!) perunaa, riistakäristystä ja vadelmarahkaa, jotka kävin mättämässä mahalaukkuuni. Kaikesta tästä ripeydestä johtuen voinkin nyt tuupata tämänkertaisen päiväraportin ilmoille ehkäpä suorastaan historiallisen ajoissa!
Ai niin, loppuun on vielä pakko laittaa iltasoitoksi Samuli Putron tulevan levyn sinkkulohkaisu. Pakko siksi, koska jostain syystä tämä soi koko päivän päässä jo lähes kyllästymiseen asti ja en tiedä miksi. Ehkä aivot jo alitajuisesti odottavat kuukauden päästä olevaa Putron keikkaa Kerubissa.
Päivän kokonaiskilometrit 89.
11. elokuuta 2012
Päivä 17: Ähtäri - Petäjävesi. Ja mammuttihavainto!
Joskus sitä voi näköjään tehdä pikaisia lyhyen tähtäimen muutoksiakin suunnitelmiin tällaisella reissulla. Tarkoitushan oli lähteä Ähtäristä kohtalaisen suoraan etelään, ja sieltä suunnata Haapamäen ja Keuruun kautta Petäjävedelle. Syynä tähän oli se, että Multian kautta menevä toinen vaihtoehto vaikutti palvelujen osalta suppeammalta. Haapamäki-Keuruu reitti ei sekään hirveitä lupaillut, mutta olisi noilta osin kuitenkin ollut pienempi paha.
Nyt kuitenkin eilen pyörittelin ja mittailin karttaa uudelleen, ja totesin Haapamäki-Keuruu vaihtoehdon olevan liki 100 km kun taas Multian kautta matkaa tulisi reilu 80. Päätin siis jalkoja säästääkseni valita kuitenkin lopulta Multian kautta menevän reitin. Senkin uhalla, että siellä lounaspaikkaan olisi matkaa reilu 50 km. Eikä taukopaikkoja matkan varrella sitä ennen tiedossa. Tämän asian suhteen koin lopulta iloisen ja persoonallisen yllätyksen, mutta siitä hieman tuonnempana.
Palataanpa vielä hiukan viimeisen parin yön majapaikkaani eli Valkeisen Lomaan. Pariin otteeseen olen jo kehunut paikkaa monin tavoin, mutta koska mikään ei ole täydellistä, niin kerrotaan nyt muutamia juttuja, jotka olisivat voineet olla paremminkin. Se mitä muutamien majapaikkojen kohdalla olen kehunut, on ollut jonkinlainen kuivausteline vaatteille. Sellaista mahdollisuutta ei ainakana miun Konstan Kammarissa ollut. Jouduin ripustelemaan vaatteita suihkutilassa mihin nyt satuin saamaan. Ja kyllä majoitustilan viimeistelyssäkin olisi vielä voitu panostaa vähän enemmän. Ainakin yksi lattialista puuttui ja se mikä ehkä eniten rikkoi tunnelmaa, oli puulattian päälle vedetty muovimatto. Kunnon puulattia olisi sopinut paikkaan paljon paremmin. Ympäristön osaltakin on sanottava, vaikka miljöötä jo viehättäväksi ja maalaismaiseksi kehuinkin, että hieman sekaisen oloinen se paikoitellen oli. Ehkä innolla kehittyvälle yritykselle on käynyt vähän niin, että yritetään tarjota kaikkea mahdollista. On grillikatosta, kylpypaljua, tramboliinia, leikkimökkiä, poroaitausta jne. Toki yritys markkinoi itseään hyvin paljon lapsiperheille, että ehkä siinä sitten pitää olla vähän kaikkea mahdollista tarjolla. Mutta noin kokonaisuutena Valkeisen Loma ei ihan täysin sykähdyttävää vaikutusta jättänyt.
Ja nyt lopulta tähän päivään. Olin aamiaisen ja pakkaamisen osalta niin rivakalla tuulella, että kun kello tuli puoli kymmenen, niin olin jo pyörän selässä sotkemassa eteenpäin. Tuulesta ei ollut tietoakaan ja aurinkokin vilahteli taivaalla sillon tällön, joten matkaa oli mukava taittaa. Tosin päivän alussa eka puoli tuntia on yleensä aina vähän takkuista, mutta sen jälkeen homma yleensä lähtee rullaamaan. Tiedä sitten oliko eilinen rento eläintentuijottelu lepuuttanut jalkoja vai mistä johtui, mutta vauhtia tuntui riittävän koko päivän ajan. Ehkä jossain takaraivossa nyki sekin, että lounaspaikkaan tosiaan on se reilu 50 km matkaa eli mitä nopeammin siellä on niin sitä parempi.
Siinä ruuan perässä kiiruhtaessa pääsi kuin puskista yllättämään matkan tähän asti persoonallisin ja hauskin taukopaikka. Olin sotkenut puolisentoista tuntia ja 30 km, kun tulin Multian Väätäiskylän kohdalle. Kylän kohdalla reitti jatkui risteyksestä etelään kohti Multian keskustaa ja samaisessa risteyksessä oli myös kioskista vihjaava kyltti. Katselin, että jaa no sepäs mukavaa, käydäänpä nauttimassa kioskissa jotakin. Kun tulin lähemmäs tätä kioskia niin ajatukset olivat jotain sen suuntaista kuin "onpa aika pikkanen, onkohan edes aukikaan, onkohan nyt ees mikään oikee kioski". Hidastin vauhtia ja katselin ja pohdiskelin pysähtyäkö vai ei. Tienhaarassa näin sitten kyltin, joka ainakin selvensi sitä onko kioski auki vai ei.
Tuon kyltin kohdalla alkoi jo hahmottua muutenkin, että nyt on poikkeuksellinen kioski kyseessä. Kioski sijaitsee omakotitalon pihalla, tai tarkemmin ottaen pihan nurkalla, tien vieressä. Ja kaikesta näkee, että tämä "yritys" on laitettu pystyyn ihan vakavissaan. Kioskirakennus on hyvännäköinen ja ympäristökin on mietitty teemaan sopivaksi. Riukuaita, vanha polkupyörä ja asianmukainen tienviitta tekevät kokonaisuudesta yhtenäisen. Ja sen lisäksi, että kioski on kesän ajan auki ympäri vuorokauden, niin siellä ei myöskään ole lainkaan henkilökuntaa. Myöhemmin tehty googlettelu selvensi, että kyseessä on Väätäiskylän Itepalvelu-kioski, joten nimestäkin on jo helposti pääteltävissä kioskin toimintaperiaate. Ota mitä haluat ja maksa hinnaston mukaan. Ja tarjollahan on vaikka mitä!
Kioskissa toimii myös kirjasto, johon voi tuoda omiakin kirjoja jatkokäyttöön. Lisäksi viereisessä rakennuksessa oli kylälle kuin kylälle ominainen palvelu, eli kirpputori, jossa oli myynnissä mm. lehtiä, vaatteita, koriste-esineitä ja kahviastiastoja. Pellon reunalla oli vielä huussikin, joten paikka tarjoaa kaiken mitä vain ohikulkeva matkailija voi tarvita. Itse nautiskelin paikassa hyvillä mielin mansikkajäätelön. Eipä voi muuta sanoa kuin, että aivan loistava idea kaiken kaikkiaan! Ja pyörämatkailijan näkökulmasta tällaiset pienet ihmeet ovat juuri niitä toivottuja ja todellisia helmiä, joita matkan varrelle onneksi silloin tällöin osuu.
Siinä jäätelöä lipoessani pihaan kurvasi pakettiautolla joku paikallinen mies, joka oli kuullut kioskista paikallisuutisista ja lukenut lehdestäkin, ja päätti nyt tulla ihan paikan päälle sitä ihmettelemään. Siinä kumpikin kiiteltiin ja kehuttiin hienoa ideaa. Jotenkin keskustelu sitten ajautui Suomen byrokratian kiemuroiden kautta siihen, että kun osa suomalaisista ei enää edes halua tehdä töitä, koska valtio maksaa elämisen. Kuten kuulemma hänenkin kahden naapurin osalta tilanne on. Ja että kyllä tässä Suomessa alkaa elintaso laskea kun yritetään tasapainottaa Euroopan taloutta. Lähinnä keskustelu eteni niin, että mies kertoi näkemyksiään, joihin mie sitten tyydyin nyökyttelemään ja myötäilemään suunnilleen toteamalla, että kyllä näin on ja perikato koittaa! Perikadon ennustus varmaan oli myös se ohi ajanut auto, jonka peräkärryllä oli parimetrinen muovipulloista tehty mammutti. Tuo näky ja hetki oli ehkä reissuni tähän asti omituisin. Harmi etten ehtinyt ottaa kuvaa. Noh, mies lähti siitä sitten jatkamaan matkaansa kohti Ähtäriä ja mie kohti Multiaa. Ja kioski jäi aurinkoiseen kesäpäivään odottamaan perikatoa.
Polkeminen jatkui hyvällä tahdilla myös tauon jälkeen. Lounaspaikkaan oli itepalvelukioskilta matkaa vielä reilu 20 km ja jäätelöstä huolimatta pieni nälkä alkoi hiljalleen hiipimään kupuun. Matkan varrelle osui myös pienimuotoista luonnon komeutta Palsankosken muodossa. Koski oli merkitty ihan koskikalastuspaikaksi, joten ehkä sieltä joskus jotain eväkkäitä saa vaikka värin perusteella näyttikin enemmän siltä, että uomassa virtaa laihaa kotikaljaa.
Tämänkertaiseksi lounaspaikaksi ei paljon löytynyt vaihtoehtoja. Joitakin epämääräisiä vaihtoehtoja Multialla oli, mutta oikeastaan ainut, joka nettisivuillaan ilmoitti tarjoavansa myös ruokaa, oli Sinervän Leirintä. Sinne siis suuntasin yksin tein, enkä lopulta kovin pitkään viipynyt. Leirintäalueen kahvilassa oli tarjolla tänään hampurilais- ja pizzabuffet. Lisäksi tarjolla oli myös karavaanaritunnelmaa useamman ympäriinsä pyörivän ja sinkoilevan lapsiperheen muodossa. Tämä yhdistelmä aiheutti sen, että otin pikaisesti burgerin ja pari pizzapalaa lautaselle, söin ne ripeästi kahvilan terassilla ja hyppäsin takaisin pyörän selkään. Ei siis elämyksellinen lounas. Tai sitten vähän liiankin.
Multialta oli päivän päätepisteeseen Petäjävedelle vielä matkaa kolmisenkymmentä kilsaa, joten sitä oli sitten lähdettävä tahkomaan. Lounaan jälkeen on aina vähän sama fiilis kuin aamuisinkin, eli meno on hitusen tahmeaa. Siitä kuitenkin vertyy aika nopeasti ja homma alkaa taas edetä. Aurinkoisen sään ja mukavan tien lisäksi matkavauhtia lisää myös ihan yksinkertaisesti, ja varsin usein, maisemat. Tätä kun tuijottelee kilometri toisensa perään, niin kyllä siinä alkaa väkisinkin jalat toimia siihen tahtiin, että maisemasta pääsisi eroon mahdollisimman pian.
Onneksi maisemat välillä voivat olla myös tämän kaltaisiakin.
Siinä polkimia runtatessa matka eteni niin, että saavuin yllätten Petäjäveden keskustaan. Totesin jo Ähtäriin saapuessani hyväksi ratkaisuksi sen, että käy ennen majapaikkaan menoa jo syömässä. Näin ei tarvitse enää illan aikana lähteä mihinkään, vaan jää enemmän aikaa vaikkapa olympialaisten seuraamiseen. Kävin siis tälläkin kertaa ottamassa vähän apetta ja paikkana oli Kyläseppä. Huoltoaseman ravintola siis, mutta ei vieläkään ABC. Jos oli lounasruoka ollut vähän niin ja näin, niin ei kyllä tämä päivällinen siitä paljon parantunut. Epämääräisissä soosseissa uineita kanoja ja lohia, ja pari valmissalaattiakin salaattipöydässä. Mutta tuli siinä sen verran syötyä, että taitaa illan pärjätä. Varmuudeksi hain myös tälläkin kertaa kaupasta iltapalaevästä.
Ostosteni kera siirryin sitten keskustasta majapaikkaani, joka tällä kertaa on Maatilamatkailu Kumpunen. Ja on sanottava, että heti ensivaikutelmasta alkaen nyt ollaan yhdessä reissun parhaimmista paikoista. Piha-alue rakennuksineen näytti silmään heti hyvältä ja tyylikkäästi kunnostetulta. Hyvää vaikutelmaa vahvisti päärakennuksen oven avaamaan tullut tilan emäntä, joka toivotti kädestä pitäen tervetulleeksi, ja kyseli tietojeni ottamisen ja maksun hoitamisen jälkeen laitetaanko sauna lämpiämään. Lisäksi sain vielä varaamani aittamajoituksen sijaan valita halusinko tosiaan aittaan vai ottaisinko huoneen paremmin mukavuuksin varustetusta päätalosta kun kerta nyt tilaa sattuu olemaan. Valitsin päätalon, koska pitäähän miesten keihäsfinaali sentään nähdä ihan telkkarista eikä vaan läppärin ruudulta. Saunan jälkeinen raukeus ja rentous tosin saattaa hiukan haitata intensiivistä kisan seuraamista.
Täällä siis ollaan, ja hyvältä tuntuu ja näyttää. Antaa kuvien puhua puolestaan.
Päivän kokonaiskilometrit 87 (taas!).
Nyt kuitenkin eilen pyörittelin ja mittailin karttaa uudelleen, ja totesin Haapamäki-Keuruu vaihtoehdon olevan liki 100 km kun taas Multian kautta matkaa tulisi reilu 80. Päätin siis jalkoja säästääkseni valita kuitenkin lopulta Multian kautta menevän reitin. Senkin uhalla, että siellä lounaspaikkaan olisi matkaa reilu 50 km. Eikä taukopaikkoja matkan varrella sitä ennen tiedossa. Tämän asian suhteen koin lopulta iloisen ja persoonallisen yllätyksen, mutta siitä hieman tuonnempana.
Palataanpa vielä hiukan viimeisen parin yön majapaikkaani eli Valkeisen Lomaan. Pariin otteeseen olen jo kehunut paikkaa monin tavoin, mutta koska mikään ei ole täydellistä, niin kerrotaan nyt muutamia juttuja, jotka olisivat voineet olla paremminkin. Se mitä muutamien majapaikkojen kohdalla olen kehunut, on ollut jonkinlainen kuivausteline vaatteille. Sellaista mahdollisuutta ei ainakana miun Konstan Kammarissa ollut. Jouduin ripustelemaan vaatteita suihkutilassa mihin nyt satuin saamaan. Ja kyllä majoitustilan viimeistelyssäkin olisi vielä voitu panostaa vähän enemmän. Ainakin yksi lattialista puuttui ja se mikä ehkä eniten rikkoi tunnelmaa, oli puulattian päälle vedetty muovimatto. Kunnon puulattia olisi sopinut paikkaan paljon paremmin. Ympäristön osaltakin on sanottava, vaikka miljöötä jo viehättäväksi ja maalaismaiseksi kehuinkin, että hieman sekaisen oloinen se paikoitellen oli. Ehkä innolla kehittyvälle yritykselle on käynyt vähän niin, että yritetään tarjota kaikkea mahdollista. On grillikatosta, kylpypaljua, tramboliinia, leikkimökkiä, poroaitausta jne. Toki yritys markkinoi itseään hyvin paljon lapsiperheille, että ehkä siinä sitten pitää olla vähän kaikkea mahdollista tarjolla. Mutta noin kokonaisuutena Valkeisen Loma ei ihan täysin sykähdyttävää vaikutusta jättänyt.
Ja nyt lopulta tähän päivään. Olin aamiaisen ja pakkaamisen osalta niin rivakalla tuulella, että kun kello tuli puoli kymmenen, niin olin jo pyörän selässä sotkemassa eteenpäin. Tuulesta ei ollut tietoakaan ja aurinkokin vilahteli taivaalla sillon tällön, joten matkaa oli mukava taittaa. Tosin päivän alussa eka puoli tuntia on yleensä aina vähän takkuista, mutta sen jälkeen homma yleensä lähtee rullaamaan. Tiedä sitten oliko eilinen rento eläintentuijottelu lepuuttanut jalkoja vai mistä johtui, mutta vauhtia tuntui riittävän koko päivän ajan. Ehkä jossain takaraivossa nyki sekin, että lounaspaikkaan tosiaan on se reilu 50 km matkaa eli mitä nopeammin siellä on niin sitä parempi.
Siinä ruuan perässä kiiruhtaessa pääsi kuin puskista yllättämään matkan tähän asti persoonallisin ja hauskin taukopaikka. Olin sotkenut puolisentoista tuntia ja 30 km, kun tulin Multian Väätäiskylän kohdalle. Kylän kohdalla reitti jatkui risteyksestä etelään kohti Multian keskustaa ja samaisessa risteyksessä oli myös kioskista vihjaava kyltti. Katselin, että jaa no sepäs mukavaa, käydäänpä nauttimassa kioskissa jotakin. Kun tulin lähemmäs tätä kioskia niin ajatukset olivat jotain sen suuntaista kuin "onpa aika pikkanen, onkohan edes aukikaan, onkohan nyt ees mikään oikee kioski". Hidastin vauhtia ja katselin ja pohdiskelin pysähtyäkö vai ei. Tienhaarassa näin sitten kyltin, joka ainakin selvensi sitä onko kioski auki vai ei.
Tuon kyltin kohdalla alkoi jo hahmottua muutenkin, että nyt on poikkeuksellinen kioski kyseessä. Kioski sijaitsee omakotitalon pihalla, tai tarkemmin ottaen pihan nurkalla, tien vieressä. Ja kaikesta näkee, että tämä "yritys" on laitettu pystyyn ihan vakavissaan. Kioskirakennus on hyvännäköinen ja ympäristökin on mietitty teemaan sopivaksi. Riukuaita, vanha polkupyörä ja asianmukainen tienviitta tekevät kokonaisuudesta yhtenäisen. Ja sen lisäksi, että kioski on kesän ajan auki ympäri vuorokauden, niin siellä ei myöskään ole lainkaan henkilökuntaa. Myöhemmin tehty googlettelu selvensi, että kyseessä on Väätäiskylän Itepalvelu-kioski, joten nimestäkin on jo helposti pääteltävissä kioskin toimintaperiaate. Ota mitä haluat ja maksa hinnaston mukaan. Ja tarjollahan on vaikka mitä!
Kioskissa toimii myös kirjasto, johon voi tuoda omiakin kirjoja jatkokäyttöön. Lisäksi viereisessä rakennuksessa oli kylälle kuin kylälle ominainen palvelu, eli kirpputori, jossa oli myynnissä mm. lehtiä, vaatteita, koriste-esineitä ja kahviastiastoja. Pellon reunalla oli vielä huussikin, joten paikka tarjoaa kaiken mitä vain ohikulkeva matkailija voi tarvita. Itse nautiskelin paikassa hyvillä mielin mansikkajäätelön. Eipä voi muuta sanoa kuin, että aivan loistava idea kaiken kaikkiaan! Ja pyörämatkailijan näkökulmasta tällaiset pienet ihmeet ovat juuri niitä toivottuja ja todellisia helmiä, joita matkan varrelle onneksi silloin tällöin osuu.
Siinä jäätelöä lipoessani pihaan kurvasi pakettiautolla joku paikallinen mies, joka oli kuullut kioskista paikallisuutisista ja lukenut lehdestäkin, ja päätti nyt tulla ihan paikan päälle sitä ihmettelemään. Siinä kumpikin kiiteltiin ja kehuttiin hienoa ideaa. Jotenkin keskustelu sitten ajautui Suomen byrokratian kiemuroiden kautta siihen, että kun osa suomalaisista ei enää edes halua tehdä töitä, koska valtio maksaa elämisen. Kuten kuulemma hänenkin kahden naapurin osalta tilanne on. Ja että kyllä tässä Suomessa alkaa elintaso laskea kun yritetään tasapainottaa Euroopan taloutta. Lähinnä keskustelu eteni niin, että mies kertoi näkemyksiään, joihin mie sitten tyydyin nyökyttelemään ja myötäilemään suunnilleen toteamalla, että kyllä näin on ja perikato koittaa! Perikadon ennustus varmaan oli myös se ohi ajanut auto, jonka peräkärryllä oli parimetrinen muovipulloista tehty mammutti. Tuo näky ja hetki oli ehkä reissuni tähän asti omituisin. Harmi etten ehtinyt ottaa kuvaa. Noh, mies lähti siitä sitten jatkamaan matkaansa kohti Ähtäriä ja mie kohti Multiaa. Ja kioski jäi aurinkoiseen kesäpäivään odottamaan perikatoa.
Polkeminen jatkui hyvällä tahdilla myös tauon jälkeen. Lounaspaikkaan oli itepalvelukioskilta matkaa vielä reilu 20 km ja jäätelöstä huolimatta pieni nälkä alkoi hiljalleen hiipimään kupuun. Matkan varrelle osui myös pienimuotoista luonnon komeutta Palsankosken muodossa. Koski oli merkitty ihan koskikalastuspaikaksi, joten ehkä sieltä joskus jotain eväkkäitä saa vaikka värin perusteella näyttikin enemmän siltä, että uomassa virtaa laihaa kotikaljaa.
Tämänkertaiseksi lounaspaikaksi ei paljon löytynyt vaihtoehtoja. Joitakin epämääräisiä vaihtoehtoja Multialla oli, mutta oikeastaan ainut, joka nettisivuillaan ilmoitti tarjoavansa myös ruokaa, oli Sinervän Leirintä. Sinne siis suuntasin yksin tein, enkä lopulta kovin pitkään viipynyt. Leirintäalueen kahvilassa oli tarjolla tänään hampurilais- ja pizzabuffet. Lisäksi tarjolla oli myös karavaanaritunnelmaa useamman ympäriinsä pyörivän ja sinkoilevan lapsiperheen muodossa. Tämä yhdistelmä aiheutti sen, että otin pikaisesti burgerin ja pari pizzapalaa lautaselle, söin ne ripeästi kahvilan terassilla ja hyppäsin takaisin pyörän selkään. Ei siis elämyksellinen lounas. Tai sitten vähän liiankin.
Multialta oli päivän päätepisteeseen Petäjävedelle vielä matkaa kolmisenkymmentä kilsaa, joten sitä oli sitten lähdettävä tahkomaan. Lounaan jälkeen on aina vähän sama fiilis kuin aamuisinkin, eli meno on hitusen tahmeaa. Siitä kuitenkin vertyy aika nopeasti ja homma alkaa taas edetä. Aurinkoisen sään ja mukavan tien lisäksi matkavauhtia lisää myös ihan yksinkertaisesti, ja varsin usein, maisemat. Tätä kun tuijottelee kilometri toisensa perään, niin kyllä siinä alkaa väkisinkin jalat toimia siihen tahtiin, että maisemasta pääsisi eroon mahdollisimman pian.
Onneksi maisemat välillä voivat olla myös tämän kaltaisiakin.
Siinä polkimia runtatessa matka eteni niin, että saavuin yllätten Petäjäveden keskustaan. Totesin jo Ähtäriin saapuessani hyväksi ratkaisuksi sen, että käy ennen majapaikkaan menoa jo syömässä. Näin ei tarvitse enää illan aikana lähteä mihinkään, vaan jää enemmän aikaa vaikkapa olympialaisten seuraamiseen. Kävin siis tälläkin kertaa ottamassa vähän apetta ja paikkana oli Kyläseppä. Huoltoaseman ravintola siis, mutta ei vieläkään ABC. Jos oli lounasruoka ollut vähän niin ja näin, niin ei kyllä tämä päivällinen siitä paljon parantunut. Epämääräisissä soosseissa uineita kanoja ja lohia, ja pari valmissalaattiakin salaattipöydässä. Mutta tuli siinä sen verran syötyä, että taitaa illan pärjätä. Varmuudeksi hain myös tälläkin kertaa kaupasta iltapalaevästä.
Ostosteni kera siirryin sitten keskustasta majapaikkaani, joka tällä kertaa on Maatilamatkailu Kumpunen. Ja on sanottava, että heti ensivaikutelmasta alkaen nyt ollaan yhdessä reissun parhaimmista paikoista. Piha-alue rakennuksineen näytti silmään heti hyvältä ja tyylikkäästi kunnostetulta. Hyvää vaikutelmaa vahvisti päärakennuksen oven avaamaan tullut tilan emäntä, joka toivotti kädestä pitäen tervetulleeksi, ja kyseli tietojeni ottamisen ja maksun hoitamisen jälkeen laitetaanko sauna lämpiämään. Lisäksi sain vielä varaamani aittamajoituksen sijaan valita halusinko tosiaan aittaan vai ottaisinko huoneen paremmin mukavuuksin varustetusta päätalosta kun kerta nyt tilaa sattuu olemaan. Valitsin päätalon, koska pitäähän miesten keihäsfinaali sentään nähdä ihan telkkarista eikä vaan läppärin ruudulta. Saunan jälkeinen raukeus ja rentous tosin saattaa hiukan haitata intensiivistä kisan seuraamista.
Täällä siis ollaan, ja hyvältä tuntuu ja näyttää. Antaa kuvien puhua puolestaan.
Päivän kokonaiskilometrit 87 (taas!).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)